Kalevalaisen Runokielen Seura

Otteita Kalevipoegin suomennoksesta - Kalevanpoika Suomessa

Kirjoittanut Kyösti Kettunen

SUOMEEN UI KALEVANPOIKA (5. luvusta)

Sankari Kalevanpoika
vetten aalloilla ajavi,
laskettelee lainehilla,
polskii kohti Suomenmaata.
Käsi vahva kauhoo vettä,
pieksää laineita merellä,
keinuttava vetten kätkyt
viepi miestä virkeätä
lainehitten hartioilla
puoleen pohjoisten vesien,
kohti rantakallioita.

Ja kun häipyi aamun koitto
ripotellen taivahasta
terveisinänsä sätehet,
jotka lailla paljettien,
silkkinauhoina merellä
vedenneitoja koristi,
ennättää Kalevanpoika
Suomen rannan rintehelle,
istahtavi uupuneena
korkealle kalliolle
vedenpieksämin jäsenin.

Lepuutellen jalkojansa
viileydessä vetten hengen,
aamutuulen tuiskehessa,
istuu kauan nyt Kaleva
vahvistaakseen voimiansa
vilpoisessa kastehessa,
meren vihmojen kylyssä.
Aamuhetken tyyni rauha
kattoi maata, merta kattoi,
rauhastansa luodut nautti
niinkuin siipein suojaamana.

Mies on uinut Suomenmaalle,
uinut äitinsä hakuhun.


TUUSLAR-NOITA JA KALEVA (5. luvusta)

Vahva tuo Kalevanpoika
silmäelee paikaltansa
pihamaata Tuuslar-noidan,
tuulenvelhon tanhuata.

Nurmella on nukkumassa
Suomen Tuuslar, tuulennoita.
Aivan laitumen lähellä
kasvaa kaunis tammimetsä.

Metsästä Kalevanpoika
tempaisee tukevan tammen,
sillä tuskaa tuottaaksensa
ryöstäjälle armaan äidin.

Suomen Tuuslar, tuulennoita,
luulee ukkosen uhaksi
kaukaa kuuluvan jylinän,
askelet Kalevanpojan.

Ei velho pakohon pääse;
pulassansa nyt pahassa
sulat tempaisee povesta,
käskee lentoon tuulen siivin.

Hetken päästä ilmestyivät
ratsumiehet, jalkamiehet
tuhansittain töytäämähän
Suomen Tuuslarin avuksi.

Soturit nuo noitamiehen
vilahtivat vainiolle,
leviten petojen lailla
kimppuhun Kalevanpojan.

Vahva tuo Kalevanpoika
tositoimeen valmihina
sihtaelee silmin tarkoin,
käsin vahvoin lyödäksensä.

Minne sankari Kaleva
suinpäin antaa vahvan iskun,
missä mäiskii raskahasti,
eloon siellä ei herätä.

Lyhkäisen ajan perästä
loppunut oli kapina,
tappelukset toimitettu,
nurmikkoa ruumiit täytti.

Veri nousi vyötärölle,
hurme virtasi jokina.
Kuka selvisi elohon,
tuulen lailla karkuun kulki.


UNTANSA NÄKI KALEVA (5. luvusta)

Armas poika tuo Kalevan
itki kauan äitiänsä,
jonka jälkiä ei nähnyt.
Viimein sankari väsähti,
viimein vaipui vahva veikko
levon rauhaan unten maille.

Nuoruudessaan äiti loisti
kamarissa morsianna.
Linda häissänsä iloitsi,
kukoistihe kaunihina
kylän kiikun keinuessa
Läänen leppäin siimeksessä.

"Kiikuttakaa, rakkaat veljet,
kiikuttakaa korkeemmalle,
tahdon kauaksi näkyä!
Päivyelle loistaa tahdon,
nutun loistaa Kunglamaalle,
reunusnauhat Ukkoselle."

Unessa tuo ilmoitettu
varjo hellän äitikullan
eipä tullutkaan esille;
kauempaa tuo hahmo saapui:
Luojan luona äiti istui
onnenpäivän paistehessa.

"Sinne mennyt äitiseni,
sinne lintu lentänynnä,
sinnepä kana katosi,
teeri pieni sinne päätyi."
Urho, tuo Kalevanpoika,
äidin kuolleeksi nyt tiesi.