Kalevalaisen Runokielen Seura

Otteita Kalevipoegin suomennoksesta - Laulelmia

Kirjoittanut Kyösti Kettunen

LAULELI KALEVAN POIKA (7. luvusta)

Lauleli Kalevain poika:
"Läksin merta kyntämähän,
laulelemaan lainehilla
airot kultaiset kädessä,
hopeasta airon varret.
Kuka vastahan tulevi?
Tuli vastaan sorsaparvi,
sepelhanhia merellä,
lainehilla joutsenparvi.

Läksin merta kulkemahan,
laulelemaan lainehilla
airot kultaiset kädessä,
hopeasta airon varret.
Kuka vastahan tulevi?
Kolme laivaa vastaan kulki:
yksi nuorten naisten laiva,
toinen naisten viisahitten,
kolmas nuorten neitokaisten,
sorjain neitojen venonen.

Paljon siellä neitosia,
virkkusilmiä somia,
tusinoittain tyttäriä,
kultasormikkaat käsissä,
hopeata sormuksensa,
kaikki silkkivaattehissa,
pitsikirjailut hihoissa,
suuret soljet rinnan päällä.

Neidot ylväät kaikki tyynni
minusta jo kiinnostuivat,
aloittaen ahdistelun.
Minä heitä vastustelin:
Pois nyt itku, murheen linnut!
Koittaa vielä onnen ilta,
parempikin paistaa päivä,
kukoistavi uusi onni:
vielä kumppanin tapaatte,
kohdannette puolisonne,
jotka teille on varattu!
Ei vain sellainen Kaleva,
ei lainkaan Kalevanpoika!"


NEITO LAULOI VETTEN ALLA (7. luvusta)

Läksin, neito, nuorennuori
kulkemahan kynkähälle,
lainehille laulamahan,
murhetta parantamahan.

Sinne mä, kana, katosin,
sinne kuolin, lintu pieni,
neito nuori, sinne sorruin,
sinne kuihduin, kukka parka!

Älä itke, äiti pieni!
Älä kaipaa, taattoseni!
Meressä maja minulla,
piilopirtti laineen alla,
kamari kalankudussa,
vilussa minulla vuode,
lainehissa kaunis kätkyt.

Voi sä kurja veljyeni,
pitkä sulla syntilista!
Voi sä kurja vetten päällä:
mitenkähän hautaan pääset,
saavut rauhan unten maille
lepoon piinasta pahasta?

Murheellinen neidon laulu,
vertaus vetten vuotehesta
Kalevata liikuttivat.
Laulu murhetta lisäsi,
katumusta kasvattihe.
Sepän luona tehty surma
aamun koiton ehtiessä
salamana pois katosi,
Kalevata ei tavannut,
palannut ei mielehensä;
tehtynä tekonsa säilyi.


LINDA LAULOI HAUDASTANSA (7. luvusta)

Mikä helkkyi iltasella,
mikä tuulessa vihelsi?
Niinkuin luotujen hyräily,
ihmisien ääntelemä
kaikui tuulen tuiskehesta.
Sankari Kalevanpoika
kääntyi kohti kuulemaansa.
Näkymätön laulukeiju,
tytär nuori tuulen äidin
kaunihisti lauleskeli,
kukkui korvaan kuulijalle:

"Käyränokka kauas lensi,
pesästään parahin poika,
lensi murheen joutsenena
rientämällä kelpo tietä
äitiänsä etsimähän.
Linnulla tukevat siivet,
kynnet kotkalla terävät.

Kodistaan tuo kaunis lensi
niinkuin vihma pilven päältä,
variseva herneen kukka,
tuomen oksat katkennehet,
pihlajan hävinnyt terttu.
Lintu lensi näin kotoa,
kotka kauaksi vesille,
etäisille lähtehille.

Niin kuin tahtoi viisas Taara,
oli lesken murheen aika
onnellisen illan saanut.
Kotkanpoika, käyränokka,
käykö matkasi takaisin?
Kodista sä, kaunis, lensit,
komea, isän pihalta.
Kotkanpojan rautakynnet
raapi syyttömän verehen,
turmelivat neidon rauhan.

Verivelka kaksin kerroin
piinaa mieltä poikakotkan.
Äiti laittaa rinnan suuhun,
vaan ei mieltä miehen päähän!
Varo, kotka käyränokka
itseäsi miekaltasi,
veren palkka on verinen!"

Armas poika tuo Kalevain
kuuli laulun ymmärtäen,
että armas äiti pieni
kuolon maille on kadonnut,
kuuli laulun ja tajusi:
hän on tehnyt matkallansa
kaksikin pahaa rikosta,
vahingossa ensi kerran,
tietämättään sitten toisen.


RUNON LAULAJA ALOITTI (8. luvusta)

Runolle kun ryhdyn tässä,
alan hieman lauleskella
viisuja Kalevanpojan,
jääköön katsomaan pitäjä,
kyläkulta kuulemahan,
seisomahan herrasväki,
rengit miettimään pihalla,
puheitani tuumimahan,
mitä kaikkea pakisen.

Koittaa aika armahampi,
pidot meillekin paremmat,
siispä kerron muisteloita,
tarinoita lauluniekan,
vierittelen vanhat viisut,
jotka löysin Harjunmaalta,
Virunmaaltakin kuletin,
lunastelin Läänenmaalta,
Taaran hiidessä tapasin.

Tuiskuhankeen tuulen laulan,
luminietoksehen höyryn,
palamahan pilvet laitan,
hehkuhun lumet sytytän!
Virun viisuja mä laulan,
Jä rvan laulajan runoja.

Kun nyt laulut julki laulan,
Kalevasta kertoelen,
Olevista ilmoittelen,
jaksaako hevonen niitä,
edes raudikko vedellä,
liinaharja liikutella?

Aika entinen jos oisi,
kantaisi hepo Kalevan,
Alevinkin ratsu yksin
kaikki lauluni lukuisat,
sanomisten kultakuormat.