Maailman synty

Kirjoittanut Tiera Laitinen

PDFTulostaS채hk철posti

Puhui tuolla tuima tuuli
aavalla meren sinisen.
Kuohun korkean kohotti,
nosti vaahdon valkohunnun
utuisaksi joutseneksi,
laululinnuksi jaloksi.

Joutsen lensi joutuisasti
yll채 aallokon avaran.
Lauloi laulun ensimm채isen,
sointujen sovun rakensi;
pes채n laati laulustansa,
veden vaahdoin vuoraeli.
Muni valkean munasen,
silokuorisen sijoitti,
lomaan laulun lainehien,
pehme채채n sinipes채h채n.

Puhui vihlova vihuri,
yksin kaarsi kahtahalle,
kaksi hy철ky채 kokosi:
ajoi aallot vastatusten,
hy철yt yhteen hyrsk채hytti.
Siit채 syntyi suuri p채rske,
joka kotkana kohosi,
nousi taivaan tanterille
ylle uhkuvan ulapan.

N채ki joutsenen munasen
veden vellovan syliss채:
alas sy철ksyi synkk채 lintu,
ukonvaajana v채l채hti,
munaan iski ilman halki,
silokuoriseen sivalsi.

Kuori s채rkyi sirpaleiksi:
yksi virran viet채v채ksi,
kolme kauas kaartuviksi,
kuusi pieniksi keriksi.

Mik채 virran viet채v채ksi,
siit채 alkunsa sai aika;
mitk채 kauas kaartuviksi,
niist채 se avaruus aukes;
mitk채 pieniksi keriksi,
niist채 ei sen koommin kuultu,
ei ole n채 hty, ei tavattu.

Munan valju valkuainen
heti laajalle levisi,
kaikkialle kiirieli.
Kasvoi tyhj채n tytt채reksi,
taivon aavat t채ytt채v채ksi
vakaiseksi valtiaaksi.

Kullankuulto-keltuainen
pirskahti pisarueiksi,
t채htipilvein piirt채jiksi,
taivon tarhain paimeniksi.

Viel oli j채ljell채 v채h채sen:
munan pieni mustuainen
verenkarvan kirjavainen.
Se oli t채hdiksi tuleva,
hehkupilviksi heruva,
Auringoksi askartuva,
Kuuksikin kuva셵tuva
sek채 Maaksi muotoutuva.

Niin sai aika alkaneeksi,
avaruus avartuneeksi,
la셢t suuret laadituiksi,
syyt syvimm채t syntyneiksi,
idulle inehmon kehto.

Ei tuosta tasaista tullut
eik채 siisti채 silinnyt:
suora v채채ntyi v채nkyr채lle,
toinen kiertyi kippuralle,
kolmas itsens채 ohitti.
Monet kulki kummajaiset,
haahuili haleat haamut.

Tyhj철t채r, tyt채r sorea,
pani paikat paisumahan,
tilan kaiken kasvamahan
tahdissa tavattomassa,
valoakin vauhdikkaammin.
Sill채 suorat suoristeli,
kummajaiset karkotteli,
kaiken siistiksi silitti.

Silloin tyhj철t채r sorea
n채ki yksin j채채nehens채
noille tyhjille tuville,
pimeille ikipihoille:
kaikonnut on kaikki aine,
liian laajalle levinnyt,
kylmenneet kyl채n kypenet.

Niin tuo tyhj철t채r sorea,
esikoinen ensi synnyn,
p채채tti vallasta vajota,
ehdytt채채 oman v채kens채,
uuden aineen ainekseksi,
uuden l채mm철n l채hteheksi,
rikkauden rakentimiksi.

Jo tuli tungosta tuville,
kuumuus ennen kuulumaton,
aineesta avaruus t채yttyi.

Kaikkeus jatkoi kasvamista
entisell채 vauhdillansa.
Mink채 kasvoi, sen tuo j채채htyi,
mink채 j채채htyi, sen ik채채ntyi.

Kuumuus kuihtui hiukkasiksi,
aineen pieniksi osiksi.
Kului viel채 pieni hetki:
Yh채 laajeni lakeus,
v채ljeni olo v채h채sen,
hellitti tukala tungos.
Jopa hiukkaset hitaammat
silloin yhteen yhteniv채t,
ker채채ntyiv채t kaksin, kolmin.

Kului j채 lleen pieni hetki.
H채lveni utu h채m채r채,
hidut h채ipyi h채ilyv채iset,
vain nuo kolmikot vakaiset
kaikista j채lelle j채iv채t.
Kolmikot kokoon k채viv채t,
ytimiksi yhteniv채t,
atomien aihioiksi.

Joko pilvet piirtyisiv채t,
t채htitarhat t채yttyisiv채t?
Eiv채t viel채 pilvet piirry
eik채 t채yty t채htitarhat;
on valo vapauttamatta,
atomit hajalla aivan.

P채iv채 p채채ttyi, viikko vieri,
kuukausi ohitse kulki,
vaihtuivat tuhannet vuodet.
Kaikkeus jatkoi kasvamista
vaikka hiljalleen hidastui.
Mink채 kasvoi, sen tuo j채채htyi,
mink채 j채채htyi, sen ik채채ntyi.

Aineen kyllin kylmetty채,
hurjan hingun hiivuttua,
elektronit etsiytyiv채t
ytimien ymp채rille:
valmistuivat jo atomit.
Vapautui valokin silloin,
p채채si kauas kulkemahan,
etenem채채n estym채tt채
ikitiedon tiet채j채n채,
kehityksen kertojana,
muistumana muinaisaikain.

Kaikkeus jatkoi kasvamista
auke셢sta aavimmaksi,
mielen mielt채m채tt철m채ksi.
Mink채 kasvoi, sen tuo tummui,
alkuhehkun hiipuessa,
v채hiin aineen v채ljetess채,
harvaksi hajaantuessa.

Usvatar, emo utuinen,
jota ei valo tavannut
eik채 arvanneet atomit,
ryhtyi paljon paimeneksi,
taivon tarhain t채ytt채j채ksi:
aineen pilviksi pid채tti,
pilvet kiekoiksi ker채ili,
t채htiv철iksi vy철rytteli.

Aine painui pallosiksi,
tiivistyiv채t ne tiheiksi,
kovin kuumiksi k채viv채t,
pian jo loimuun leimahtivat.
Saivat t채hdet syttyneiksi,
maailma valaistuneeksi.

T채hdess채 tavattomassa,
kauheassa kuumuudessa
syntyi hiili, syntyi happi,
viel채 rautakin rakentui.
K채vi rauta raskahaksi:
t채hti roihuksi romahti,
tomuksi r채j채hti roihu.

P채채tyi pikkuisen p철ly채,
tomua hivenen verran
Aurinkoa kiert채m채h채n
et채isyydell채 hyv채ll채:
ei ole kuuma eik채 kylm채,
onpahan ihan sopiva.
Tomu palloksi paneutui,
muuttui Maaksi mainioksi,
kuoreltansa kiinte채ksi,
pinnalta ylen hyv채ksi.

Siin채 on sija el채m채n,
paras paikka ihmisille,
jotta siintyisi sivistys,
runo suureksi sukeisi.