Koivu

Kirjoittanut Tiera Laitinen

PDFTulostaS채hk철posti

Koivu mullasta kohoova
tunsi l채mm철n l채ik채ht채v채n
kev채tp채ivyen ker채lt채,
kuuli tuulosen puhuvan
leppeydell채 lemmyt-kielen.

Silosilmut puhkesivat,
koivu oksansa kohotti:
Her채tk철철n el채m채n henki!
Virtasi makea mahla
alta maan; lakea taivon
nuori lehv채st철 tavoitti.

Hehkui kuuma hein채-aika:
koivu lehtens채 levitti,
ahmi auringon valoa,
sulo ja suven ja Suomen.
Varsi varttui, latva nousi,
tuuheni viher채 verho.

On suven sulot lyhyet,
kerke채t kes채iset p채iv채t.
Valo vaipui valjummaksi,
tuuli viimaksi viluuntui.
Koivu lehtens채 levitti,
haali valon valjuimmankin,
etsi l채mp철채 v채h채채kin;
etsi, etsi l철yt채m채tt채.

Talven tuisku lehdet riipi,
r채nt채 r채imi, kylmyi kyljet,
j채채tyi juurakot j채mer채t,
kalman hanki kaiken peitti.

Hohtaa valkea lakeus.
Yh채 seisoo koivun runko
vuottaen suvea uutta.