Elon päiväin pyörtehissä

Kirjoittanut Helmi Latva

PDFTulostaSähköposti

Lapsi kulki kepsutteli,
jalka pieni piiperteli
askelilla lyhkäisillä
pihapiiriänsä talsi.
Siinä hänen maailmansa,
olo onnellinen siellä.
Rappusilta portin luokse,
sieltä tuttuhun tupahan,
äidin hellän hoivatessa,
kannellessa maammosensa.

Vuodet vieri, kasvoi lapsi,
pidemmäksi jatkui käynti,
kotikaan ei miellyttänyt,
ympäristökin tukala.
Veti mieli maailmalle,
ajatukset kauemmaksi,
kaupunkihin kultaisehen,
etsintään elämän onnen.

Vaan ei kultaa kuulununna,
onnea ei löytynynnä,
leikin leipääkään ei syöty
karun maailman kädestä.

Kotimökki mieleen muistui
ja sen hellä hengetärkin,
armahainen kultaäiti,
uskollinen uurastaja.

Enääpä ei milloinkana
syliin maammon mahtununna,
elettiinhän vierahissa
kylän kylmän helmasessa.

Vieri vuodet, kymmenetkin
elon tietä taivaltaissa,
askel tuntui raskahalle,
vähä isiksi muuttui voimat.

Teki mieli lapsuusmaille,
rakkahille raunioille,
vaikkei ollut hoivaajata,
tervetulleeks' lausujata.

Yksinänsä nyt on vanhus
muistellessa mennehiä,
lapsuusaikaakin rakasta.
Lyhyt taasen askeleensa
rappusilta portin luokse,
siitä tuttuhun tupahan.