Erityisohjeita eteläpohjalaisille

PDFTulostaSähköposti

Vaikka runonkerääjien haaviin on tarttunut Etelä-Pohjanmaalta suhteellisen vähän kansanrunoja, voi olettaa, että tuollakin seudulla on menneinä vuosisatoina laulettu kalevalaisella "nuotilla", taidettiinhan kalevalakieltä Matti Kuusen mukaan Länsi-Suomessakin yleisesti vielä 1600-luvulla. Ainakin maakunnasta on tallennettu runsaasti ei-laulettuja kalevalamittaisia säkeitä, loitsuja ja manauksia. Kuriositeettina mainittakoon, että Suomen vanhimpaan runokerrostumaan kuuluvan Piispa Henrikin surmavirren kaksi ensimmäistä versiota on kerätty nimenomaan Etelä-Pohjanmaalta - vasta myöhemmin Lounais-Suomesta.
*
Kenpä siis tietää, millaisina versioina kalevalaisia aiheita on Etelä-Pohjanmaallakin esitetty - tietenkin omalla "leviällä murtehella". Mikäpä meitä estäisi kokeilemasta, kuinka tuo murre nykypäivinä istuu kalevalaiseen koodiin. Kokemuksestani voin sanoa, että eteläpohjalainen murre mukautuu useimpia muita murteita - vieläpä nykysuomeakin - paremmin kalevalaiseen poljentoon. Kyl mää kauhiast ihmettelisin, jos joku kääntäisi edes pätkän Kalevalaa jollekin lounaismurteelle (vrt. lounaismurteet). Osassa Lappiakin h tuntuu kalevalamitan kannalta olevan väärässä paikassa: menhään, tulhaan.
*
Kun selaa Kalevalaa, sen pohjalais- ja vienankarjalaissävytteinen kieli väli-h:llisine sanamuotoineen (mennähän, pantihin, kankahalle) tuntuu yllättävän tutulta. Kalevalasta löytyykin sadoittain säkeitä, jotka jo sellaisenaan ovat tuttua EP:n murretta, esim. otti konttihin evästä - katehien kainalohon - kekälehet kenkähäni (ks. luettelo toisaalla seuran sivustolla). Myös murteelle tyypilliset välivokaalit istuvat luontevasti runomittaan: talavi, kylymä, kolokko, näläkä. Helpottavana tekijänä on myös se, että Etelä-Pohjanmaa (ns. savolaiskiila pois lukien) on Suomen yhtenäisin murrealue; murteiden tutkimuksessa se ainoana mainitaankin yksikkömuodossa: eteläpohjalainen murre (vrt. savolaismurteet, hämäläismurteet jne.). Suotta ei emeritusprofessori Kalevi Wiik ole sanonut eteläpohjalaismurretta kalevalaiseksi.

Diftongien poikkeava käyttö
*
Samoja kalevalamitasta annettuja sääntöjä on tietenkin noudatettava, runoileeko yleissuomella tai murteella. Eteläpohjalaista murretta tavoitteleva voi törmätä muutamiin muoto-opillisiin erityisongelmiin, tosin ei vaikeisiin. Yksi niistä on diftongin nykysuomesta poikkeava käyttö. Selitän hieman, miten eräät ensitavun diftongit runomitassa "käyttäytyvät". Diftongihan muodostuu kahdesta eri vokaalista, jotka kuuluvat samaan tavuun. Kirjakielemme avautuvat diftongit tuo hieno työmies ovat EP:n murteessa vielä avautuvampia: tua hiano tyämiäs. (Tosin murrealueen eteläisissä pitäjissä ja Suupohjan puolessakin käytetään enimmäkseen yleissuomen mukaisia diftongeja: uo, ie, yö.).
*
Kirjakielessä nämä EP:n murteessa diftongeina esiintyvät vokaaliparit eivät ole diftongeja; ne eivät siis kuulu samaan tavuun. Esimerkkejä säkeistä, joissa mainitut vokaaliparit ovat diftongeja: oro/tas, o/vela / huara - sotki / sonnit / suave/sihin - pualek/si su/sien / syärä - sanoo / sittem / miälin / kiälin (säkeet Kullervo Pohojalaasesta).

Vokaaliyhtymät
*
Myös ensitavua kauempana olevat vokaaliyhtymät ea (hakea), eä (lähteä), oa (verkkoa), öä (tyköä) ovat EP:lla vielä avautuvampia kuin yleissuomessa: ia (hakia), iä (lähtiä), ua (verkkua), yä (tykyä). Sekä kirjakielessä että murteessa nämä vokaalit kuuluvat eri tavuihin. Kirjakielessä: voit läh-te-ä mi-nun ty-kö-ä-ni, EP:n murteessa: voit läh-ti-äm mun ty-ky-ä. (Vrt. Lauri Kettusen Suomen murrekartasto, kartta nro 194)

Pannaanko j näkyviin vai eikö panna?
*
Toinen mietityttävä asia on, jättääkö j:n näkyviin i:n jälkeen niissä tapuksissa, joissa j kirjakielessä esiintyy: palijo : palio; Karijallahti : Kariallahti; hurija : huria; kurija : kuria. Murrepakinakirjoissa tämä j on usein jätetty "tarpeettomana" pois. Koska ääntämyksessä kuitenkin yleisesti esiintyy j-ainesta, j-kirjaimen voi panna niihin kohtiin, joissa se kirjakielessäkin esiintyy. J-kirjainta edeltävä i on näin ollen käsitettävä välivokaaliksi, joka on eteläpohjalaisen murteen (tosin myös savolaismurteiden) olennaisimpia piirteitä. Näin ovat EP:n murteen sanoja merkinneet myös kielitieteilijät, esim. Martti Rapola kirjassaan Johdatus suomen murteisiin, samoin Lauri Kettunen murrekartastossaan (esim. kartat nro 53 ja 54). J:n käyttöä voi puolustaa ymmärrettävyyssyistäkin: paria (= paria) : parija (= patja); karia (= karia) : karija (= karja); kuria (= kuria) : kurija (= kurja).
*
Toinen mahdollisuus, mielestäni yhtä hyvä, on jättää j tässä asemassa johdonmukaisesti pois, koska runothan eivät ole mitään tieteellistä tekstiä. Tavujakoon j:n poisjättämisellä ei ole merkitystä. Siis kalevalamitalla: mun on luanto niin huria, nottei mullen saa kuria. Itse jätin j:n kokonaan pois näissä asemissa kirjassani Kalevala eteläpohjalaisella murteella (2008).

Murteen erikoisuuksia
*
Mieti, haluatko säilyttää murteen kuriositeetteja, jotka tosin nuoremmille murteenpuhujille lienevät jo historiaa. Mihinä milloonkin, kuhuna kulloonkin lienee vielä tuttua, mutta entäpä muodot taloohnani, miälihnänsä, viarah miäs, Jalahjärvellä? Tästä harvinaisesta murrepiirteestä eteläpohjalaiset voivat olla ylpeitä; vastaavaa murrepiirrettä, jolloin tavun- ja sananloppuinen s muuttuu h:ksi ennen soinnillista konsonanttia, saa hakea Etelä-Virosta asti.
*
Vokaaliyhtymien ae, äe, oe, joskus myös ai, äi välissä käytettiin k:n heikossa asteessa kielimuistini mukaan ainakin vielä 1950-luvulla yleisesti j-ainesta: jojella (joella), mäjellä (mäellä), haje (hae), hojetahan, hojethan (hoetaan), hajit (hait), näjit (näit). (Vrt. Kettusen murrekartta nro 40)

Vokaaleja voi jättää merkitsemättäkin
*
Väli-h:n edessä olevan vokaalin voit runomitan vaatimuksesta riippuen joko jättää näkyviin tai pudottaa pois. Vokaalin häviäminen on Matti Rapolan mukaan tyypillistä EP:n murteelle, varsinkin sen pohjoisalueella (Härmänmaa) silloin, kun h:n molemmin puolin on sama vokaali: otelhan talavikauret - tuur rekhen, koria flikka (mutta taas runomitan vuoksi: tuuppas flikka mur rekehen), äläkhön Kalervon kaski (mutta: äläköhöm muuk kul linnut).Verbin illatiivimuodosta loppu-n jää usein pois. Tällainen valinnaisuus on runomitan muodostuksessa helpottava tekijä. Vaihtelua voisi kuvata esim. yleiskielen hakemaan-muodon jopa kahdeksan eri murrevastinetta EP:n murteessa: hakemahan, hakemaha, hakemhan, hakemha, hakohon, hakoho, hakhon, hakho.

Sananloppuisen vokaalin, t:n ja n:n mukautuminen
*
Murteen ilmentäminen kirjoituskirjaimin ei ole helppoa. Vaikeuksia tuottaa mm. sanojen loppujen mukautuminen seuraavan sanan alun vuoksi, ilmiö nimeltä assimilaatio: piänep poijat, tuup piam pois, tuuj jo. Jotkut eteläpohjalaiset(kin) murrepakinoitsijat ovat kirjallisissa tuotoksissaan jättäneet sanojen loppuäänteiden mukautumisen joko kokonaan tai osittain vaille huomiota, ehkä siksi että nämä lisäkonsonantit eivät tosiaankaan ole mitään murretekstin koristuksia. Toinen syy on se, että "muukalaisetkin " voisivat lukea murretekstiä ilman suuria vaikeuksia.
*
Mielestäni kuitenkin, ellei mukautumista merkittäisi kirjaimin, monet "ulkopuoliset", joille assimilaatio on osittain vieras (esim. kannaksenkarjalaiset tai suomea oppineet suomenruotsalaiset), saattaisivat lukea murretta "kirjaimellisesti": koita tulla poika parka - en mee sinne miälelläni, vaikka EP:n murteessa sanotaan selvästi: koitat tullap poika parka - em mees sinnem miälelläni.
*
Eteläpohjalaisessa murteessa loppu-t mukautuu (assimiloituu) vain p:n tai k:n edellä: käärik korvak käärehellä - piänep puukoop poikaasillen - sä meek karhulla sotahan - kaatoovak Kalervoj joukon. Muiden äänteiden edellä sananloppuinen t ei mukaudu, esim. saret siitä taitaa tulla.
*
Sananloppuinen n mukautuu p:n, r:n, v:n, j:n ja l:n edellä: pikkuusillem peitteheksi - siäl'or reirummin nevoja - märehtimhäv vainiollen - sen häpiäj ja pilakan - viäl'el liajuhuv vajua. Sen sijaan sananloppuinen n ei assimiloidu k:n, t:n ja s:n edellä: sitten siinä miätittihin.

Muuta mukautumista
*
Samantapaista mukautumista esiintyy myös sanan sisällä: puukkoojunkkarikkin, ohojakkaa, Pohojammaalla, lampujjalaka.

Yhdeksäntavuiset säkeet
*
Jos käytät yhdeksäntavuisia säkeitä - mikä onkin tässä murteessa luontevaa - huolehdi, että säkeenalkuinen, "ylimääräinen" yhdeksäs tavu on mahdollisimman lyhyt, niin kuin runomittaohjeissa suositetaan: valaki/a vi/ritet/tihin, a/lakaas / laiho / nouse/mahan, lä/hären / kasken / kaaran/tahan. Kymmentavuisia säkeitä, joita niitäkin Kalevalasta löytyy muutama, on syytä välttää.
*****************************
Lopuksi varoitus: Ei murretta mankeliin!
Ks. Auliksen blogi