Kalevalan "loppusoinnut"

PDFTulostaSähköposti

[jamala13.jpg] 

Kalevalamitasta annetuissa ohjeissa (esim. Matti Kuusi, Pentti Leino) ei yleensä puhuta lainkaan säkeenloppuisista riimeistä, vaikka alustavien laskelmieni mukaan useampi kuin joka kolmas Kalevalan säkeistä on jossakin määrin loppusointuinen (1. runossa n. 35 %, 2. runossa n. 35 %, 24. runossa n. 40 %, 25. runossa n. 37 %, 49. runossa n. 24 %, 50. runossa 32 %). Teknisesti loppusointuisiksi voitaneen katsoa sellaiset säkeet, joissa vähintään kaksi säkeenloppuista äännettä ovat riimillisiä joko edellisen tai jäljessä seuraavan säkeen lopun kanssa: Kerän pistin kelkkahani - sommelon rekoseheni.
'
Edellisen kaltaista heikkoa riimitystä ei aina osata - eikä tarvitsekaan - mieltää loppusointuiseksi, esiintyyhän sitä tavallisessa proosassakin. Loppusoinnullisina voidaan pitää tietenkin myös toisen tyyppisiä, taiderunouteen kuuluvia ababab-riimisiä säejaksoja, joita tosin Kalevalasta ei monta löydy: Niinpä marja maasta nousi - kaunoisille kautoloille - kaunoisilta kautoloilta - puhtahille polviloille - puhtahilta polviloilta - heleville helmasille.
*
Asiaa tuntemattomalle jo eepoksen alkusäkeet saattavat antaa kuvan, että kansanrunojen muotokieli perustuu olennaisesti riimitykseen:

Mieleni minun tekevi - aivoni ajattelevi - lähteäni laulamahan - saa'ani sanelemahan - sukuvirttä suoltamahan - lajivirttä laulamahan - Sanat suussani sulavat - puhe'et putoelevat - kielelleni kerkiävät - hampahilleni hajoovat - Veli kulta, veikkoseni - kaunis kasvinkumppalini - Lähe nyt kanssa laulamahan - saa kera sanelemahan - yhtehen yhyttyämme - kahta'alta käytyämme - Harvoin yhtehen yhymme - saamme toinen toisihimme - näillä raukoilla rajoilla - poloisilla Pohjan mailla.
*
Myös Kalevalan loppusäkeet ovat vahvasti loppusointuisia: La'un hiihin, latvan taitoin - oksat karsin, tien osoitin - Siitäpä nyt tie menevi - ura uusi urkenevi - laajemmille laulajoille - runsahammille runoille - nuorisossa nousevassa - kansassa kasuavassa.
*
Näyttää siltä, että loppusointuja Kalevalassa selvästi suositaan. Varsin usein ilmaistaan säkeet mieluummin riimillisinä, vaikka muitakin sanajärjestyksiä olisi tarjolla: tahi suolle vietäköhön - puulla päähän lyötäköhön, syötetähän, juotetahan - kauravakka kannetahan, Karjalan kuninkahaksi - kaiken vallan vartijaksi, niin miks' ei runo väsyisi - virret vienot vierähtäisi, illan pitkiltä iloilta - päivänlaskun laulannoilta.
*
Ei siis: tahi suolle vietäköhön - lyötäköhön puulla päähän, syötetähän, juotetahan - kannetahan kauravakka, Karjalan kuninkahaksi - vartijaksi kaiken vallan, niin miks' ei runo väsyisi - vierähtäisi virret vienot, illan pitkiltä iloilta - laulannoilta päivänlaskun.
*
Mutta ovatko riimit sittenkään oikeasti kansanrunojemme taiteellinen tehokeino? Kun syventyy lähemmin Kalevalan loppusointuihin, huomaa, että ne rajoittuvat valtaosin kertosäkeisiin - ja niitähän on eepoksessa riittää, paikoin kai liikaakin. Kertosäkeessä kertautuvat - pakostakin - alkusäkeen paitsi sisällölliset, usein myös sanojen muoto-opilliset elementit, usein säkeen koko metrinen rakenne. Tärkeää onkin havaita, että riimit muodostuvat useimmiten sanojen tunnuksista, johtimista ja päätteistä. Loppusointuiset sanat eivät siis ole perusmuotoisia vaan valtaosaltaan sanojen johdoksia: hyvä on toiste tulla + kse + ni - kaunis kaaputella + kse + ni - tuulen tuuitel + ta + va + ksi, ahavan ajel + ta + va + ksi - vesimaljan juo + tu + a + nsa, petäjäisen pur + tu + a + nsa - syvät salmet siiko + ine + nsa , hyvät kummut kuus + ine + nsa, korpinotkot koivu + ine + nsa. Yeisimpiä riimejä kalevalassa ovat murteeseen perustuvat kolmannen infinitiivin illatiivin pääte -mahan, -mähän (laulamahan) ja yks. kolmannen persoonan loppu -vi (tulevi, istuvi, sanovi).
*
Myös luettelomaisissa säkeissä valitaan mieluummin riimillinen kuin riimitön vaihtoehto: Noromaille koivut kylvi, lepät maille leyhke'ille, tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille, pihlajat pyhille maille, pajut maille paisuville, katajat karuille maille, tammet virran vieremille. Edellisen säejakson monotonisuutta lieventävät kaksi murtosäettä.
*
Vain harvoin loppusointu ulottuu koskemaan itse kantasanaa, sanavartaloa. Kalevalassa harvinaisia poikkeuksia ovat seuraavanlaiset vahvat riimit: otin marjan mielelläni, toisen kerran kielelläni. Nykyrunoniekkaa kiinnostanee havainto on, että KALEVALASSA VARSINKAAN SÄKEENLOPPUISISSA KAKSITAVUISSA RIIMIT EIVÄ T ULOTU SANAVARTALOIHIN. Harvinaisia poikkeuksia: Ei liene sinua luotu - eipä luotu eikä suotu. Ellös vainen, sulho rukka, nouatelko naisen mieltä, naisen mieltä, kiurun kieltä.
*
Kun edellisen tyyppiset riimisäkeet (luotu - suotu, mieltä - kieltä) ovat lisäksi useimmiten peräkkäisiä trokee- eli tasasäkeitä, niiden rytmi saattaa olla hakkaavan yksitoikkoista. Seuraavanlainen riimittely ei siis lainkaan ole Kalevalalle tyypillistä: Myrsky ulvoi marrasyössä, Anna-Leena auttoi työssä. Ville voihki, helmet nousi, piilostansa lapsi sousi. Varsi notkui, posket hohti. Sauvoessaan tuota pohti, kuka perhettänsä johti. (säkeet eivät ole Kalevalasta).
*
Vertaus Helkavirsiin: Kalevalaan verrattuna Leinon Helkavirsistä löytyy huomattavasti vähemmän riimisäkeitä (HV:n ensimmäisessä sarjassa vajaat 10 %, toisessa sarjassa noin 17 % kaikista säkeistä). Tosin Leino ei käyttänyt paljon kertosäkeitäkään. Joskus hän kuitenkin intoutui riimittelemään aitoon Kalevalan tyyliin: Läksi Kouta kulkemahan, Lapin-linna liikkumahan, Rutjan-koski kuohumahan, Turjan-yö tohisemahan (Kouta).
*
Seuraavassa Leinon riimittely näyttää selvästi taiteelliselta tehokeinolta: Toivon terttuja tavotit, muiston kukkia keräsit - keräätkin ikäsi kaiken, polun poimit kahden puolen - elontiesi toivottoman, taipaleesi tarmottoman - onnen ollehen muruja, et iloja, et suruja - poimit rinnan riutumusta, tahdon nuoren talttumusta, unelmaisi uupumusta (Syvärin impi).
*
Kalevalan perusteella loppusointu(kin) näyttää kiistämättä tietyin edellytyksin olevan eräs kansanrunon metrisistä keinoista, vaikka itse runorytmi perustuukin tavulaajuussuhteisiin sekä kielen luonnollisen painon ja runomitallisen painon alituiseen "kamppailuun", kontrapunktiin. Tosin eepoksessa on sivukaupalla säkeitä, joista saa etsimällä etsiä riimejä. Onnistunut loppusoinnuttelu näyttää kuuluvan kalevalakielen kaunistuskeinoihin, samoin kuin äänneharmonia ja kerto. Esim. seuraava Kalevalan katkelma tuo lisäpiristystä eepoksen muutenkin monipuoliseen metriseen rekisteriin: Hevonenki hengähtävi, matkan pitkän mentyänsä, rautanenki raukeavi, kesäheinän lyötyänsä, vetonenki vierähtävi, joen polvet juostuansa, tulonenki tuikahtavi, yön pitkän palettuansa.
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Lönnrotin kanta riimeihin 

Edellä esitetyn perusteella tuntuu hämmästyttävältä, että itse Kalevalan luojalla, Elias Lönnrotilla - kuten jo aiemmin H. G. Porthanillakin - oli kielteinen kanta loppusointuihin. Hänen mukaansa riimiä ('loppuvastetta') ei tavata kansanrunoudessa. Erityisen sopimaton riimi on hänen mielestään säkeistön ensimmäiseen ja kolmanteen säkeeseen. Se vain häiritsee "tärkiämpien asioiden" esiin pääsemistä. Niitä asioita olisivat lähinnä mite (runomitta), alkuvaste (alkusointu) ja murre (sesuura). (Elias Lönnrot: Kokeita suomalaisessa laulannossa. Suomi. Tidskrift i fosterländska ämnen. Femte årgången. Helsingfors 1846, Hannu Launonen: Suomalaisen runon struktuurianalyysia. SKS. 1984)
*
Todennäköisesti Lönnrot ei pitänyt varsinaisina riimeinä päätteellisten sanojen (johdosten) loppusointuja, joita eepoksesta löytyy tuhansittain. Tämän vuoksi itsekin pistin sanan "loppusoinnut" lainausmerkkeihin. Olen myös miettinyt, mikä olisi Kalevalan loppusointujen erikoisnimitys. Kertoriimi? Johdosriimi? Pääteriimi? Muoto-opillinen riimi?
-----------------------------------------------------------------

Ohje nykyniekoille:

Säkeenloppuisissa päätteellisissä sanoissa (johdoksissa) loppusointuja ei tarvitse pelätä, jos niitä on tullakseen. Kalevalan muoto-oppiin perustuvat riimit syntyvät itsestään ikään kuin kerto- ja luettelosäkeiden kylkiäisinä; niitä ei tarvitse hakemalla hakea, kuten nykyiset piisinikkarit tekevät. Kalevalainen loppusointu ei ole samanveroinen eikä yhtä relevantti tyylikeino kuin se on muussa runoudessa. Esim. Helkavirret I:n eräissä runoissa loppusointuja ei ole kuin nimeksi. Jos yleensä käytät loppusointuja, älä ulota niitä sanavartaloihin, eritoten kun kyseessä ovat säkeenloppuiset kaksitavut (sousi - nousi, yössä - työssä - vyössä).
*
Edellä olevan ohjeen kanssa eivät liene ristiriidassa jäsenemme Paavo Turakaisen löytämät Eino Leinon kalevalamittaiset runot Luonnossa luminen ilta ja Tytön valitus (ei Helkavirsistä). Niistä huomaamme, että loppusoinnut eivät ole yksinomaan kaksitavujen varassa (sousi - nousi, yössä - työssä - vyössä). Suorastaan nerokkaaksi riimittelyn runoissa tekee se, että niissä tasasäkeet ja murtosäkeet ovat keskenään riimillisiä:

Luonnossa luminen ilta

Luonnossa luminen ilta,
tähdentuike taivahilta,
helke maassa, helke puussa,
sukkulan kulina kuussa -
siten kun omani saisin
tulevaks sun toivottaisin.

 

Toivoisin tulevan tuolta
hongikon hopeisen puolta,
kierrätellen, kaarratellen,
puun lomitse puikahellen, -
min' en olis näkevinäni,
yössä seisten, yksinäni.

 

Seisoisin selin sinuhun,
sinä vilkkuisit minuhun,
sormi suulla, jalka puulla,
halu karata, kaiho tulla, -
sydämet sykähteleisi,
puut lunta pudisteleisi.
*

Kuulisin risahtavaksi,
tuntisin kätöistä kaksi,
kuulisin: "kuka se täällä?"
Vastaisin: "varas se siellä!" -
Siten kun omani saisin,
tulevaks sun toivottaisin.

Eino Leino

Runo sisältyy kokoelmaan "Sata ja yksi laulua", joka on painettu v. 1898.

TYTÖN VALITUS

Kisat oli kylässä siellä,
minä kuljin metsätiellä.

Oli kisat Kalevalassa,
köyhä karjan kaitsennassa.

Köyhällä pimeä paita,
karja kulki soita, maita.

Köyhällä mureinen muoto,
veret vienyt kyynelvuoto.

Kannel soi Kalevalasta,
kaitse Kiesus köyhän lasta!

Valkaise poloisen paita,
sido siihen sulkkuraita!

Punaise poloisen poski,
vello sille verten koski!

 - Käki kukahti, suru nukahti,
sydän toivosta sykähti.

Eino Leino

Jälkimmäinen runo Kansanvalistusseuran kalenterissa 1900 (painettu 1899).
Myös Aarre M. Peltosen ja Eino Kauppisen toimittamassa Leinon runovalikoimassa "Kirjokeppi", Otava 1949.

En kuitenkaan suosita edellisen kaltaisiakaan runoja, koska ne perustuvat olennaisilta osin loppusointuihin. Riimit tulevat  kalevalarunoon - pääosin kerron ansiosta - jos ovat tullakseen. Loppusointu ei ole kalevalamittaisen runouden tyylikeino.

Auliksen blogi: http://kalevalamitta.blogspot.com/