Kirjoittanut Risto Varis
Oli malkamaanantaina
aika ainekirjoituksen.
Opettaja Oksalahti
aivan alkuun raapusteli
mustaan tauluun liidullansa
aihepiirin aineellensa,
jonka nikkaroi nimeksi:
”Pääsiäisen riemuviesti.”
Tuopa Allu Anttilainen,
terhakka kuin terrieri,
tarrasi asiaan aivan
tieteellisellä halulla,
tahtoi luoda aineen oivan,
totuuteen perustuvaisen.
Kieli villisti mupelsi
huulenpieltä liipottaen,
ja niin ruutuvihkoon piirtyi
tarinan totinen tuiske.
Somalla tavalla soljui
Allun kertomus koruton:
”Kaakattavia kanoja
kasvatetaan tarhassansa,
jossa ne munivat paljo.
Aina pääsiäisen tullen
niitä syödään värjättyinä,
tarkoitan munia vainen
enkä laisinkaan kanoja.
Kana nokkii nokkelasti
kumppaniaan persuksille.
Ompi siinä luonnon sääntö:
kukin sortaa heikompaansa.
Nokittuna lintu ompi
edestä kuin terve pukki,
mutta retkuu reisiltänsä
niin kuin Arska Arrakorpi
tullessansa tuutingeista
Tommolan Topin tönöstä.
Vaan kun katsoo pyrstöpuolta,
se on vallan höyhenetön.
Punaisesta persuksesta
tursottaa mahan sisältö.
Kuka arvaisikaan luulla
kanaa taikauskoiseksi?
Syöpi pelkkä luulo luita,
tieto parhaat paahtopaistit.
Kokemuksestani tiedän
kanan taikauskoiseksi.
Kerrankin otin käsiini
kanarouvan kaakattavan,
mahallensa maahan painoin,
asetin nokalle oljen.
Hölmö rouva liikkumatta
tuijotteli tikkuansa,
oli muissa maailmoissa
palvoessaan olkeansa.
Teinpä tempun toisellekin,
orren kaakattavaiselle.
Sepä hurmiossa myöskin
toljotteli olkeansa.
Vähitellen orrellisen
johdin niitä nirvanaansa.
Makoili asujamisto,
mahallansa kaikki rouvat,
nokan päällä oljenpätkät
kaakatuksen kaikumatta.
Niinpä yhden kerrallansa
nokan päältä oljen noukin,
siten keskeytin tylysti
kanalauman hurmoshetken.
Kukin siitä vuorollansa
nirvanastansa heräsi.
Alkoi tuttu kaakattelu,
räpiköinti orren päälle.
Kana on kehno lentäjäksi,
pyrtsyköimään päälle aidan.
Kerran etsin eksynyttä,
pesän löysin aitan alta.
Kana itse, karkulainen,
oli syyllisen näkönen,
yli aidan konsa lensi
poluilleen luvattomille.
Munamäärä suuri löytyi
kehnonlaisesta pesästä,
valitettavasti vainen
useat munat mätinä.
Ompi kehno uimataito
kaakattavalla kanalla.
Yritin opettaa kerran
uimistaitoja kanalle.
Se hukkui heti samassa,
kun sen aaltoihin sysäsin.
Tuli tuosta mieleheni,
ajatukset aivoihini,
kertoa kanasta siitä,
joka juuttui reisistänsä
loukkuun koirankuonolaisen,
terrierisetterini.
Turren tuosta kyllä koulin,
sitä hihnalla vetelin.
Pölkyn päällä liiterissä
katkaisin kanalta kaulan.
Heitin rouvan ilmaan, huusin:
”Lennä, lennä leppäkerttu!”
Kana alkoi hurjastella
niin kuin Stuuka-pommittaja.
Paremmin kuin päällisenä
lintu lentää leuhutteli,
sinne tänne siivitteli,
verta paiski paidalleni,
halkojen hyvien päälle,
sekä kaapin antiikkisen.
Suotta ei ole sanonta,
jotta ”lentää päättömästi.”
Sopii lause ihmisiinki,
yksiin Yrjösiin vaseti.
Ompi vielä maininnatta
näkökohta hyödyllinen:
Kanasta saa höyheniä,
käteviä värjättyinä
käyttää virpovitsasissa
pajunkissojen parissa,
konsa virpotyöstä vallan
ansaita voi kunnon kuostin.
Kuikitenki, kaikitenki,
kanannahka ompi vallan
rivo höyhenettömänä.
Siitä mieleen juolahtiki:
miten on laita ihmisillä?
Ihmisistä on sanonta:
”Kas, kun on kananlihalla.”
Menin saunaan muuan ilta.
Mitä kummaa, sauna onki
huterosti lämmitetty.
Lauteen päällä istuskelin,
hytistelin harteitani,
ravistelin raajojani,
kaipasin paremmat löylyt.
Ihoon nousi näppylöitä.
Olin kuin kana kynitty.
Tuumiskelin mielessäni,
ajattelin aivoillani:
Jospa laude orsi oisi,
tosissani istuisinpa
kuten rouvani kynitty
ohuella orrellani.
Olen paljon puntaroinut,
tarkoin tuota tuumiskellut,
mistä juontunee sanonta
kainaloisesta kanasta.
Harmin kimpale, jo soiki
välituntikello meille,
lainaan Hemingwayn sanoja.
Vielä paljonkin olisi
lauseenlaitaa laittamatta,
sanoja sanelematta,
virkepuolta vääntämättä.
Ensi kerralla enemmin.”
Opettaja Oksalahti
konsa aineet arvosteli,
Allua kovin komensi
aineensa lukemaan oitis.
Allu turpa tötteröllä
louskutteli leukojansa,
litanian laajan laski,
kana-aineen kaikkinensa.
Kovin luokka virnisteli,
nauruansa nieleskeli
pajattaessa patukan,
lyhkäläntä-Anttilaisen.
Sitten itse Oksalahti
tuota luokalta kysäisi:
”Mikä virhe varsinainen
oli aineen äskön kuullun?”
Siinä Ville Vilja viittoi,
sanansyrjät singahutti:
”Eipä siinä liene laisin
käsitelty pääsiäistä.”
Opettaja Oksalahti
hyväksyen päätään nyökki,
loihe lauseet lausumahan,
sanat nuo sanelemahan:
”Tajusi asian Vilja,
sanat suustani sutaisi.
Olihan aihe pääsiäinen,
eivät mitkään sirkustemput,
kohellus kanojen kanssa,
seminaari siivekkäistä.
Jos on korpusta kysymys,
korpusta myös kirjoitukset
eikä lenkkimakkarasta,
sinapilla höystetystä.
Juna jos on aineen aihe,
siitä siksi kirjoitukset
eikä taivaan tähtösistä,
saati toukantolleroista.
Kuules Allu Anttilainen,
hölöttäjien hidalgo:
Hölöttelet aineissasi,
puheissasi puut ja heinät.
Pidä itsesi kurissa,
älä löysiä löpise.
Harmin suikale on pitkä,
virnistely väistämätön,
jollet iske ahkerasti
kalloosi kovaa kuria.
Annoin aineestasi kuusi,
siinäkin on liian kanssa.”
Kotonansa illansuussa
Allu syötteli kanoja,
vimmoissansa potkiskeli
kanaparkoja pahasti.
Oksalahtena komensi,
Räkköläisenä rähisi:
”Muninnasta annan kuusi,
kaakatuksesta kaheksan!
Muistakaa kurissa olla,
taikka muuten kutsuu pölkky,
hellalla kasari kuuma!
Omp´on Ulla Anttilainen,
Allun ehtoisa emonen,
mökissään asusti aivan
Jokilaakson Koskitiellä
siivoamisen teosta
eläkkeelle jäätyänsä.
Jopa äiti Anttilainen
laittoi ruokia pojalle,
mitkä tiesi ennestänsä
hyvin maittavan hänelle.
Siinä Ulla Anttilainen
katsoi poikaansa poloista,
joka lappoi lautaselle
paahtopaistit kattilasta.
Allu haarukoi hitaasti,
hampaillaan rusensi ruista,
pitkääpiimäänsä livoksi.
Ilman suurempaa halua
pureskeli Allu-parka
mieliksi emon ehoisan
kurkussa kuristus kumma.
Allu jälkeen ruokailunsa,
syötyään vähäsen vainen,
emolleen sydäntään syöksi,
painajaisistaan pajatti,
kolkoista koto-oloista,
mielensä muserruksesta,
tarkoituksesta elämän,
hämärään häviäväisen.
Aivan Ulla murhemielin
kuunteli hätää sydämen,
katsoi halki kyynelharson
poikaansa retuista vallan.
Jopa Ulla Anttilainen
puolesta rukan rukoili,
lausui Saarnaajan sanoja,
Paavalin puheita varsin.
Emokulta ehdotteli
alkoholiauttamoita,
jäämään luoksensa aluksi
haavojen sidontaa varten.
Niinpä Ulla Anttilainen
viritteli virsiänsä,
lauleskeli lapsellensa,
antoi alton aallokoida:
”Laupias Jumala lasten,
kuiluun sieluni kurota.
Olen synnin synkistämä.
Huudan murheenalhostani.
Poista paatumus minusta,
ahdistuksista vapahda.
Luojamme Jumala kallis,
kurjan uskoa rakenna.
Anna langeta valosi,
lohduta suruista mieltä.
Konsapa väsähtää sielu,
vahvista se voimallasi.
Armias Jumala taivon,
aamun uuden koittaa annat.
Ruo´on murretun parannat,
autat sielua hädässä.
Taakkani saan jättää taakse,
kotiasi kohti käydä.”
Jälkeen iltapäiväkahvin
Allun ahdistus lisääntyi.
Lihassäikeitten värinä,
helvetillinen tärinä
souteli soluihin miehen,
vapisutti vartaloa.
Levottomuus tuskallinen
mylläsi mutia mielen.
Allu säpsähti kovasti
ohilentävää varista,
kaappikelloa kavahti,
konsa kolkki kolmet lyönnit.
Hiki helmeili iholla
juopon Allu Anttilaisen,
kun hän huojui huokaellen
ansassa etanolinsa.
Ovikello kohta kilkki.
Kamalaa kavahti Allu,
säikyksissään säpsähteli.
Tuli Ellu Eilan kanssa
Allua tapaamaan vainen,
tervehtimään veljeänsä.
Suruisuutta vaistoi Allu
silmistä sorean siskon,
vainen halvan halveksunnan
Eilan katseesta tylystä.
Niinpä lausui Eila-tyttö,
napakasti napsahutti:
”Äiti, lähdetään kotia,
enonretku onhan nähty!”
Vainen illan langettua,
laskeuduttua hämärän
Allu sousi sohvan päällä
kohti peikkoja pimeän.
Mustat mötköt turkeissansa
limaleukaa lengottivat.
Kielet kärmeinä lotivat
hampailla hajanaisilla.
Uni eipä silmään uinut,
lepo lastaan armahtanut.
Pikku-ukko jo ivasuin
ilkkui kanssa mörkökansan
herjan hehku huulillansa,
pilkan pilke silmissänsä.
Harmaat haamut haalasivat
ruumista rusennettua
ahtiallikkoon pirujen
pimeille pihoille synnin.
Matoi synkkä talviyöhyt
hädässä hämäräisessä,
ankeassa ahdingossa,
sielun silppuleikkurissa.
Juotuaan kupistaan kahvit
kädet tuskaisat täristen
juoppo Allu Anttilainen
talvisäähän tuonne tunki,
tuiskutiellä ilmaa työnsi
lujassa lumipyryssä.
Vapisutti valta viinan,
veri vaati myrkytystä.
Jopa luona viinakaupan
norkoili hakijaa Allu.
Kysymällä kuudennella
löytyi oiva lestintuoja,
palkasta sovittiin ensin.
Siitä Allu Anttilainen
mukanansa muovikassi
piiloutui pihan perille,
kovin korkki koskenkorvan.
Niinpä ryöpsi tuttu juoma,
kurkussa kulahteleva
vaadevatsaansa vaseti
huojentamaan tuskaisuutta.
Kohta Allu Anttilainen
tietään taivalsi edemmäs,
siinä sillalle pysähtyi,
katsoi alla vyöryväistä.
Harmaana vetonen vieri,
uitti hyiset hyhmälautat,
pyöritteli pyörteitänsä
sulkien syliinsä rännän
uomassaan urautuneessa.
Ämmänvirta ryöpsytteli
rannan raskaat räntälastit.
Niinpä Allu Anttilainen
apeuden ahdingossa
huuhtoi huikkansa huleat
ensin suussa purskutellen,
vaikka kansa katselikin
sillan juoppoa otusta,
humalaista hulttiota.
Ailahti ajatus Allun,
kuinka lasna ollessansa
kirkkauttaan virta välkki,
nyt vain haudanharmautta
virran pötsi pöllähteli.
Pohjasta hitaasti nousi
lietemassamöhkäleitä,
kuplia kuhisevia
ilmanpielien hajuksi.
Kolme yötä yhtäpäätä
emolassa Allu vietti,
junanvaunuun kunnes nousi
Helsinkiin palataksensa.
Humalansa huurulasta,
houreittensa hortolasta,
saatanoitten sammiosta,
perkeleen peräpetiltä
haroi Allu murtuneena
autereeseen aamun uuden.
Ruumis vaisusti vapisi,
sormin silmiään sipaisi
nähdäkseen valonkajoa
tuop´on Allu Anttilainen,
konsa pelkäsi peräti
tapahtunutta todeksi;
Lellukan ja muhnikullan
muuttoa tuville tuonen,
kaikonneeksi katsettansa,
näköänsä nääntyneeksi.
Niinpä Allu Anttilainen
huusi kuin hinaaja huono:
”Auttakaa inehmonlapset!!
Silpoutui jo siinto silmän!”
Tuolloin tohtori topakka
aamukierrostaan eteni,
ehätti hinaajan luoksi,
sanellaksensa käkesi:
”Kuulkaas herra Anttilainen:
Pahoillani jo olenkin,
Ssoraan tahdon nyt sanella,
Nykyään ei lääketiede
pysty uusimaan näköä,
metanoli minkä riisti,
aivojen ja katseen myrkky.
Opittava teidän ompi
elämään näkökyvyttä
muiden aistien varassa,
niin kuin lapsen laulavaisen
on opeteltava kävely;
kontattava, kaaduttava,
kunnes alkaa jo tanakka
askeltelu ahkerasti.
Lisäksi sanoa saanen:
oli teillä hengenlähtö
vallan niin kuin nippa-nappa,
milliä lähempänäkin.
Tietenkin halutessanne
psykiatrin pyydän oivan,
taikka pastori Pajulan
keskusteluun teidän kanssa.”
Tuskissansa vuoteellansa
nuokkui Allu Anttilainen
haroen käsillään päätä
mitään siihen vastaamatta.
Peräti paha parahdus
hulski huulilta huleilta,
konsa nyyhke nytkytteli,
vapisutti vartaloa.
Vainen Ulla Anttilainen
povessansa poltteen tunsi,
ahdistuksen aivoissansa
pojastaan polosta vallan.
Kovin kummalla tavalla
joskus siirtyykin ajatus
teitä tuntemattomia
kanssaihmisten välillä.
Niinpä soittaa soilotteli
Allun ehtoisa emonen
lapsenlapsilleen omille,
hoitoloihin, sairaaloihin,
kunnes sai seloksi seikan,
tivaajalleen tiukkui tieto
Niinpä Ulla Anttilainen
hissistä ravasi kiirein
osastolle kolmetoista
pariin partaisten patujen,
rotevien roikaleitten,
tunkkaiselle tunkiolle
niin kuin touhukas kananen
kukkoparven kumpareelle.
Sitten Allu ankeissansa
omalle emolleen kertoi
kaiken kurjuuden kujista,
poluista porottavista,
tuskiensa taipaleesta,
konsa sauvoi saatanalle
heittäytyen helvettiinsä.
Allu houri Lellukasta,
hauraasta sikiöstänsä,
miten mieletön himonsa
heidät suisti surman suuhun .
Siinä Ulla Anttilainen
kuunteli muretta Allun,
pohdetta pojan poloisen,
känsäkouria puristi,
halaukseen äidin otti,
lujasti rutisti oikein.
Jopa Ulla Anttilainen
laatoi lauseille laveille,
virkkehille viisahille,
sanasille sankehille:
”Ovat reitit konkeloiset
kullakin emonpojalla.
Kaiketi lakina karman
tallasit polanteet rotkon,
mutta muista Allu-kulta,
ylös kulkee sieltä polku.
Ihmisen opiksi ompi
katu kalkinkarvainenkin.
Rakasta nyt itseäsi,
katu sellainen valitse,
mis´ei välkkein mainoslyhdyt
kasinoon, kapakkaan kutsu,
mis´ei virtaa viina viekas,
ohraolvi oljentele.
Kokeile katua siellä,
missä kulkee joukko töihin,
missä astuu koululainen,
kirkkoonsa vaeltaa kansa,
missä toiset toisiansa
kunnioittaa, arvostaakin.
Ompi valta ihmisellä
valita kotokatunsa.
Ällös kulta Alluseni
rotkon pohjalla rojota.
Itsesääliin ällös sorru
kurjasta sadosta laisin,
konsa itse kynnit pellon,
siemenet sirotit siihen,
nipun niitit ruumenia,
puit pelkästänsä akanat
Kuikitenki, kaikitenki,
nuorempana ollessasi
hyvin kynnit että kylvit,
jyvät jyhkeät sirotit,
niitit että puitkin viljan
leiväksi ehon elämän.
Tee niin myöskin juuri nytten,
keväin konsa koittaa uusi.
Kynnä peltosi paremmin,
sirottele siemen uusi
kohoamaan korkealle
kasvuksi jyvien uutten.
Siispä ratki railakkaasti
ryhdistäydy, nouse suosta.
Riittää taivaalta valoa
sokeimmallekin sokolle.
Katso sielunsilmilläsi
suuren Herramme valoa.”
Pitkään Ulla Anttilainen
alttoi virsiä isonsa
hyminällä hiljaisella,
päätä poikansa silitti,
konsa Allu Anttilainen
nyyhkytti sekä ryveksi,
sisimmässä sielun mietti
suunnanvaihtoa elämän.
Edetessä ehtoon vainen
oli Allun karvain mielin
viinatilkkaa huudettava,
juoppohulluus konsa iski,
horjutti holea horkka.
Västäräkkinä väpätti
ruma ruumis ruttuinenkin
arpinensa, akneinensa.
Maljalliseen tuohon loppui
viimein Allun viinanjuonti,
enää eipä konsanansa
alkoholeihin kajonnut,
vaikka tunsi tuskaisasti
viinaan villityn himonsa.