"Matkalainen" on käännös muinaisenglantilaisesta runosta "The Wanderer". Alkuperäisen runon 115 säettä (joista kukin koostuu kahdesta puoliskosta, puolisäkeestä) on käännetty 231 kalevalamittaisella säkeellä. Käännös perustuu verkossa saatavilla oleviin englanninnoksiin ja muuhun materiaaliin, erityisesti Peter S. Bakerin, Sean Millerin ja Tim Romanon kirjoituksiin.

 

Usein tuokin yksinäinen

Herran armon löytänevi,

itse Luojan lempeyden,

vaikka hän, pahoilla mielin,

merisiä teitä pitkin

kauan joutuu kulkemahan,

omin kourin soutamahan

jäisiä merivesiä,

elämähän maanpaossa.

Kohtalo ei niin vain taivu.

Noin nimesi matkalainen,

kauhut mielessä pitäen,

teurastukset tuimimmatkin,

sukulaisten suuret surmat:

Usein täytyi yksinäni

ennen päivän nousemista

surut ilmoille sanoa.

Elävistä kellekänä

tuskin tohtinen puhua,

julki tuoda en vähintä

sisimmästä sielustani.

Tajuelen tarkoillehen

urhon toimeksi jaloksi,

että hän sanaisen arkun

tarkoin lukkohon panevi,

pitävi ikuisen vahdin

aarreaittansa ovella,

mitä sitten miettineekin.

Ei varsin väsynyt sielu

kestä maailman menoa,

eikä liika mielen kuohu

ole suureksi avuksi.

Niinpä mainehen hakijat

kätkevät surut iäiset,

pahat kaikki piilottavat

usein rintaansa syvälle.

Niin on mieleni minunkin

paras panna kahlehisin,

kun olen kovin katala,

murheen murtama monesti,

kotomaalta karkotettu,

sukulaisista erossa.

Kun sen kerran kauan sitten

herrani sijansa löysi

pimeässä maan povessa,

kävin, kurja, kulkemahan

talvinen suru sisällä

meren aaltojen ylitse;

saleja halasi mieli,

aarteen murtajaa haeksin,

jotta kaukanta tapaisin

taikka löytäisin likeltä

sellaisen simasalista,

joka tuntisi väkeni

taikka tahtoisi minua

lohdutella, lohdutonta,

liiton riemuilla sitoa.

Tietää se, ken on kokenut,

jos on nähnyt, oivaltavi,

kuinka on suru katala

ihmiselle kumppanina,

kun on ystävät vähissä:

kiinni on paon uralla,

eipä kultakiertehissä,

ladullansa jäinen sielu,

eipä pellon antimissa.

Muistaa sankarit salissa,

muistaa lahjojen jakoa,

kuinka poikana pahaisna

pääsi herransa pitoihin

juhlan riemut oppimahan.

Kaikki on ilo kadonnut.

Tämän kyllä ymmärtävi,

ken on herransa sanoja, 

laupiaita lausehia

kauan ollut kuulematta.

Silloin on uni surulle

liittolainen liiatenkin,

kiertyvät ylitse kurjan,

yksinäisen ympärille;

niin hän mielessä näkevi,

että urhoin valtiasta

syleilevi, suutelevi,

laskee polvensa varahan

päänsä, kaksi kämmentänsä,

kuin hän joskus kauan sitten,

päivinä parempinakin

teki lahjojen jaossa.

Siinä sitten järkähtävi

ystävätön mies hereille,

katselevi, kääntelevi:

tummat aallot ympärillä,

linnut merta kylpemässä,

sukimassa sulkiansa;

taivas antavi vitiä,

joukossa vähän rakeita.

Silloin on suru pahempi,

syvemmät sydämen haavat,

herran kaipaus kovempi.

Suru kyllä uudistuvi,

kun hän muistaa mielessänsä 

sukulaisia omia,

ilomielin tervehtivi,

katsovi hyvillä mielin

noita kelpo kumppaneita.

Uivat tiehensä samassa.

Siivekkäiden uivat sielut

tuskin tuovat tullessansa

paljon ihmisten puhetta.

Huoli kyllä uudistuvi

hänellä, ken sinkoavi

kerta toisensa perähän

jäisten aaltojen ylitse

väsynehen aatoksensa.

Siksi ei mitänä liene

ajatusta maailmassa,

ettei se minulta mieltä

ylen määrin mustuttaisi,

kun tuota ajattelenkin

valtaherrojen eloa,

kuinka äkkiä katosi

saleistansa miehet suuret,

heimon ylpeät hävisi.

Niin tämä kannikka katova

päivä päivältä vähäsen

sortunevi, kaatunevi.

Siksi mies ei viisastune,

ennen kuin on maailmassa

äijän talvia elänyt.

Viisas ei ole hätäinen,

eikä liian kuumapäinen,

eikä huoleton puhuja,

liian saamaton sodassa,

liian hullu rohkeudessa,

liian säikky, liian lieto,

liian ahnas mammonalle

tai kärkäs uhoamahan

ennen selvän ottamista.

Paras vartoa soturin

eikä vannoa valoja,

kunnes tuntevi todella

laatunsa oman sydämen,

tietää, minne kääntynevi

aie mielensä lopulta.

Viisas kyllä ymmärtävi,

kuinka on kamala hetki,

kun on kaikki mainen loisto

raunioiksi rauenneena;

niin kuin nyt monilla paikoin

näillä mailla, mantereilla

seisovat palaset seinän

tuulen tuiverrettavina,

pakkasen pakottamina,

talot lunta puolillansa.

Juhlahuoneet rappeutuvat,

itse päälliköt lojuvat

ilo kaikki riistettynä;

kaikki kaatuneet väestä,

seinän viereen sortunehet.

Monet on sota hakenut, 

vienyt tielle viimeiselle:

yhden kantoi suuri lintu

ylitse syvän ulapan,

yhden harmaja sutonen

vienyt on majan majoille,

yhden muuan synkkä miesi

kätkenyt on maan sisähän,

multaluolahan syvälle.

Asuinmaan tämän hävitti

Luoja kaikkein ihmisien,

kunnes seisoi ääntä vailla,

ilman ihmisten puhetta

entisaikain suuret linnat,

muinaisimmat työt jatulin.

Joka mietti viisahasti

laatua tämän perustan

sekä tarkoin pohdiskeli

tätä synkeää eloa

kokeneena, varttuneena,

muisti kyllä muinoisia

teurastuksia monia,

sanovi sanalla tuolla:

Minne meiltä ratsu joutui, 

minne joutui nuorukainen?

Missä aartehen jakaja?

Minne pantu juhlapenkit?

Missä riemu huonehista?

Voi nyt kirkkahat pikarit!

Voi nyt panssari-urosta!

Voi nyt prinssin kunniata!

Niin se aika meiltä läksi

alla yöllisen pimeän,

kuin ei oisi ollutkana.

Nytpä tuolla seisonevi

rakkaan joukkion jälessä

seinä suunnaton, kamala,

käärmeen muodoin kirjaeltu.

Pois on vieneet jaarlit kaikki

keihäät kymmenet tuhannet,

kovin ahnahat asehet,

itse kohtalo ylevä.

Kohta täällä myrskyt lyövät 

kivihin ja kallioihin,

lunta, jäätä lankeavi

pellot kaikki peittämähän;

ankara on talven ääni.

Sitten jo pimeä saapi,

tummenevat öiset varjot;

siinä pohjoinen puhuvi,

tuopi rautaiset rakehet

sankareiden pään menoksi.

Kaikkihan on vaivalloista

tässä maisessa kodossa;

muuttuvi maa taivon alla,

kaikki määränsä mukahan.

Täällä on raha katova,

täällä ystävä katova,

täällä miesi on katova,

täällä on suku katova,

muuttuu maailman perustus

tyhjyydeksi aikanansa.

Tässä viisahan ajatus,

kun hän istui mietiskellen.

Hyvä uskonsa pitävi;

soturi ei piinastansa

liian aikaisin puhele,

ennen kuin on työlle kypsä,

rohkeasti toimimahan.

Hyvä armoa hakevi,

lohtua Isän ylisen;

siinä meille ainut turva.