Kerto Kalevalan 1. runossa

PDFTulostaS채hk철posti

Seuraavassa tuon esille selkeimm채t kerto-kohdat Kalevalan 1. runosta.

P채채s채keet tai sen osat,혻ja vastaavasti kertos채keet tai sen osat vahvennettuna vinokirjaimin.혻
Samoin olen merkinnyt혻my철s sanojen toistot. S채keensis채inen kerto vahvennettuna pystykirjaimin. Kuten huomaamme, runon l채hes혻koko juoni etenee pikkuhiljaa kertos채keiden avulla. N채emme my철s sen kerron luonteelle ominaisen asian, ett채 kaikkia elementtej채 ei tarvitse kerrata. T채rke채t채 on my철s huomata,혻ett채 kertos채keess채 ei saa olla mit채채n oleellisesti uutta, sellaista, mihin viittaavaa p채채s채keest채 ei l철ydy.

L철nnrotia on moitittu혻liiallisista kertos채keist채, mutta p채invastoin: miten kaukana me nykyniekat olemmekaan혻 kansanrunon oikeaoppisesta kerrosta!

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi,
l채hte채ni laulamahan, saa'ani sanelemahan,
sukuvirtt채 suoltamahan, lajivirtt채 laulamahan.
Sanat
suussani sulavat, puhe'et putoelevat,
kielelleni kerki채v채t, hampahilleni hajoovat.

Veli kulta, veikkoseni, kaunis kasvinkumppalini!
L채he nyt kanssa laulamahan, saa kera sanelemahan
yhtehen yhytty채mme, kahta'alta k채yty채mme!
Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme
n채ill채 raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.

Ly철k채mme k채si k채tehen, sormet sormien lomahan,
lauloaksemme hyvi채, parahia pannaksemme,
kuulla
noien kultaisien, tiet채 mielitehtoisien,
nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa:
noita saamia sanoja, virsi채 viritt채mi채
vy철lt채 vanhan V채in채m철isen, alta ahjon Ilmarisen,
p채채st채 kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiest채,
Pohjan peltojen perilt채, Kalevalan kankahilta.

Niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa;
niit채 채itini opetti v채채tess채ns채 v채rttin채t채,
minun lasna lattialla eess채 polven py철riess채,
maitopartana pahaisna, piim채suuna pikkaraisna.

Sampo ei puuttunut sanoja, eik채 Louhi luottehia:
vanheni sanoihin sampo, katoi Louhi luottehisin,
virsihin Vipunen kuoli, Lemmink채inen leikkil철ihin.

Viel' on muitaki sanoja, ongelmoita oppimia:
tieohesta tempomia, kanervoista katkomia,
risukoista riipomia, vesoista vetelemi채,
p채채st채 hein채n hieromia, raitiolta ratkomia,
paimenessa k채yess채ni, lasna karjanlaitumilla,
metisill채 m채tt채hill채, kultaisilla kunnahilla,
mustan Muurikin j채less채, Kimmon kirjavan keralla.

Vilu mulle virtt채 virkkoi, sae saatteli runoja.
Virtt채 toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat.
Linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.
Ne min채 ker채lle k채채rin, sovittelin sommelolle.
Ker채n pistin kelkkahani, sommelon rekoseheni;
ve'in kelkalla kotihin, rekosella riihen luoksi;
panin aitan parven p채채h채n vaskisehen vakkasehen.

Viikon on virteni vilussa, kauan kaihossa sijaisnut.
Ve채nk철 vilusta virret, lapan laulut pakkasesta,
tuon tupahan vakkaseni, rasian rahin nen채h채n,
alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen,
aukaisen sanaisen arkun, virsilippahan virit채n,
kerittelen p채채n ker채lt채, suorin solmun sommelolta?

Niin laulan hyv채nki virren, kaunihinki kalkuttelen
ruoalta rukihiselta, oluelta ohraiselta.

Kun ei tuotane olutta, tarittane taarivett채,
laulan suulta laihemmalta, vetoselta vierettelen
t채m채n iltamme iloksi, p채iv채n kuulun kunniaksi,
vaiko huomenen huviksi, uuen aamun alkeheksi.

Noin kuulin saneltavaksi, tiesin virtt채 teht채v채ksi:
yksin meill채 y철t tulevat, yksin p채iv채t valkeavat;
yksin syntyi V채in채m철inen, ilmestyi ikirunoja
kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.

Olipa impi, ilman tytt철, kave luonnotar korea.
Piti viikoista pyhyytt채, i채n kaiken impeytt채
ilman pitkill채 pihoilla, tasaisilla tanterilla.
Ik채vystyi aikojansa, ouostui el채m채t채ns채,
aina yksin ollessansa, impen채 el채ess채ns채
ilman pitkill채 pihoilla, avaroilla autioilla.

Jop' on astuiksen alemma, laskeusi lainehille,
meren selv채lle sel채lle, ulapalle aukealle.
Tuli suuri tuulen puuska, i채st채 vihainen ilma;
meren kuohuille kohotti, lainehille laikahutti.

Tuuli neitt채 tuuitteli, aalto impe채 ajeli
ymp채ri sel채n sinisen, lakkip채ien lainehien:
tuuli tuuli kohtuiseksi, meri paksuksi panevi.

Kantoi kohtua kovoa, vatsant채ytt채 vaikeata
vuotta seitsem채n satoa, yheks채n yr철n ike채;
eik채 synny syntyminen, luovu luomatoin siki철.

Vieri impi veen emona. Uipi i채t, uipi l채nnet,
uipi luotehet, etel채t, uipi kaikki ilman rannat
tuskissa tulisen synnyn, vatsanvaivoissa kovissa;
eik채 synny syntyminen, luovu luomatoin siki철.

Itke채 hyryttelevi; sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi poloinen, p채ivi채ni, lapsi kurja, kulkuani!
Jo olen joutunut johonki: i채kseni ilman alle,
tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi
n채ill채 v채ljill채 vesill채, lake'illa lainehilla!

"Parempi olisi ollut ilman impen채 ele채,
kuin on nyt t채t채 nyky채 vier채hell채 veen emona:
vilu t채채ll' on ollakseni, vaiva v채rj채tell채kseni,
aalloissa asuakseni, veess채 vieriell채kseni.

"Oi Ukko, ylijumala, ilman kaiken kannattaja!
Tule t채nne tarvittaissa, k채y t채nne kutsuttaessa!
P채채st채 piika pintehest채, vaimo vatsanv채채ntehest채!
K채y pian, v채lehen jou'u, v채lehemmin tarvitahan!"

Kului aikoa v채h채isen, pirahteli pikkaraisen.
Tuli sotka, suora lintu; lente채 lekuttelevi
etsien pes채n sijoa, asuinmaata arvaellen.
Lenti i채t, lenti l채nnet, lenti luotehet, etel채t.
Ei l철y채 tiloa tuota, paikkoa pahintakana,
kuhun laatisi pes채ns채, ottaisi olosijansa.

Liitelevi, laatelevi; arvelee, ajattelevi:
"Teenk철 tuulehen tupani, aalloillen asuinsijani?
Tuuli kaatavi tupasen, aalto vie asuinsijani."

Niin silloin ve'en emonen, veen emonen, ilman impi,
nosti polvea merest채, lapaluuta lainehesta
sotkalle pes채n sijaksi, asuinmaaksi armahaksi.

Tuo sotka, sorea lintu, liiteleikse, laateleikse.
Keksi polven veen emosen sinerv채isell채 sel채ll채;
luuli hein채m채tt채h채ksi, tuoreheksi turpeheksi.
Lentelevi, liitelevi, p채채h채n polven laskeuvi.

Siihen laativi pes채ns채, muni kultaiset munansa:
kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsem채nnen.
Alkoi hautoa munia, p채채t채 polven l채mmitell채.
Hautoi p채iv채n, hautoi toisen, hautoi kohta kolmannenki.

Jopa tuosta veen emonen, veen emonen, ilman impi,
tuntevi tulistuvaksi, hipi채ns채 hiiltyv채ksi;
luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.
Vavahutti polveansa, j채rkytti j채seni채ns채:
munat vier채hti vetehen, meren aaltohon ajaikse;
karskahti munat muruiksi, katkieli kappaleiksi.

Ei munat mutahan joua, siepalehet veen sekahan.
Muuttuivat murut hyviksi, kappalehet kaunoisiksi:
munasen alainen puoli alaiseksi maaem채ksi,
munasen yl채inen puoli yl채iseksi taivahaksi;
yl채puoli ruskeaista p채iv철seksi paistamahan,
yl채puoli valkeaista, se kuuksi kumottamahan;
mi munassa kirjavaista, ne t채hiksi taivahalle,
mi munassa mustukaista, nep채 ilman pilvil철iksi.

Ajat eellehen menev채t, vuoet tuota tuonnemmaksi
uuen p채iv채n paistaessa, uuen kuun kumottaessa.
Aina uipi veen emonen, veen emonen, ilman impi,
noilla vienoilla vesill채, utuisilla lainehilla,
eess채ns채 vesi vetel채, takanansa taivas selv채.

Jo vuonna yheks채nten채, kymmenenten채 kes채n채
nosti p채채t채ns채 merest채, kohottavi kokkoansa.
Alkoi luoa luomiansa, saautella saamiansa
selv채ll채 meren sel채ll채, ulapalla aukealla.

Kussa k채tt채 k채채nn채hytti, siihen niemet siivoeli;
kussa pohjasi jalalla, kalahauat kaivaeli;
kussa ilman kuplistihe, siihen sy철verit syventi.
Kylin maahan k채채ntelihe: siihen sai sile채t rannat;
jaloin maahan k채채ntelihe: siihen loi lohiapajat;
p채'in p채채tyi maata vasten: siihen laitteli lahelmat.

Ui siit채 ulomma maasta, seisattelihe sel채lle:
luopi luotoja merehen, kasvatti salakaria
laivan laskemasijaksi, merimiesten p채채n menoksi.

Jo oli saaret siivottuna, luotu luotoset merehen,
ilman pielet pistettyn채, maat ja manteret sanottu,
kirjattu kivihin kirjat, veetty viivat kallioihin.
Viel' ei synny V채in채m철inen, ilmau ikirunoja.

Vaka vanha V채in채m철inen kulki 채itins채 kohussa
kolmekymment채 kese채, yhen verran talviaki,
noilla vienoilla vesill채, utuisilla lainehilla.
Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin ele채
pime채ss채 piilossansa, asunnossa ahtahassa,
kuss' ei konsa kuuta n채hnyt eik채 p채ive채 havainnut.

Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella:
"Kuu, kerit채, p채ivyt, p채채st채, otava, yh채 opeta
miest채 ouoilta ovilta, ver채jilt채 vierahilta,
n채ilt채 pienilt채 pesilt채, asunnoilta ahtahilta!
Saata maalle matkamiest채, ilmoillen inehmon lasta,
kuuta taivon katsomahan, p채ive채 ihoamahan,
otavaista oppimahan, t채hti채 t채hy채m채h채n!"

Kun ei kuu keritt채nynn채 eik채 p채ivyt p채채st채nynn채,
ouosteli aikojansa, tuskastui el채m채t채ns채:
liikahutti linnan portin sormella nimett철m채ll채,
lukon luisen luikahutti vasemmalla varpahalla;
tuli kynsin kynnykselt채, polvin porstuan ovelta.

Siit채 suistui suin merehen, k채sin k채채ntyi lainehesen;
j채채pi mies meren varahan, uros aaltojen sekahan.
Virui siell채 viisi vuotta, sek채 viisi jotta kuusi,
vuotta seitsem채n, kaheksan. Seisottui sel채lle viimein,
niemelle nimett철m채lle, manterelle puuttomalle.
Polvin maasta ponnistihe, k채sivarsin k채채nn채ltihe.
Nousi kuuta katsomahan, p채ive채 ihoamahan,
otavaista oppimahan, t채hti채 t채hy채m채h채n.
Se oli synty V채in채m철isen, rotu rohkean runojan
kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta.

Ks. my철s kappale:혻Kalevalainen kerto