Etsi sivustolta:

Kirjaudu sis채채n

Niit채 채itini opetti

PDFTulostaS채hk철posti

Kalevalan kielen kosketuksia

- Nuku nuku nurmilintu, v채sy v채sy v채st채r채kki, hyr채ilen 채itini laulamaa tuutulaulua. Hyr채ilyni saa aikaan assosiaation: 횆iti nukuttaa pikku siskoa.

T채ll채 samalla tuutulaululla h채n oli saanut minutkin nukkumaan. N채in h채n kylvi sielujemme sopukkaan vai pit채isik철 sanoa, nykytermej채 k채ytt채en: tallensi aivojemme tietokoneelle - jo vauvana kalevalaisen runolaulun.

Olen syntynyt ja viett채nyt lapsuuteni 쒴alevalan portilla, Sortavalan maalaiskunnassa. Juurruin siell채 kalevalaisen kulttuurin ravitsemaan henkiseen maaper채채n.

횆itini, joka oli syntynyt Kiihtelysvaarassa ja valmistunut karjalan kansan kasvattajaksi Sortavalan seminaarissa, viljeli puheessaan runsaasti Kalevalan kielt채. Sen avulla moni asia painui mieleeni l채htem채tt철m채sti. Jos is채 viipyi matkoillaan odotettua kauemmin, h채n lohduttautui: 쒿ulee mies merentakainen, vaan ei turpehenalainen. Iltaruskoa ihaillessaan h채n totesi: 쒾ateheksi syksyn rusko, talven jatkoksi kev채inen. Viel채 nyt vanhanakin, luodessani silmukoita sukanneuletta varten, muistuu mieleeni lapsena saatu 채idin neuvo: 쒴yll채 sukka suuta suapi, liinasukka liiatenki.

Hyvin pitk채채n pidin el채m채ni suurimpana onnettomuutena sit채, etten saanut k채yd채 oppikoulua. En채채 en ole siit채 ihan varma. Miss채 hyv채ns채 tulee puhe Kalevalasta, ennen pitk채채 joku tokaisee: 쒶in채 tympeydyin Kalevalaan jo keskikoulussa.

Miten se on mahdollista? Opetuksen tarkoituksenahan on harrastuksen her채tt채minen, ei sen tappaminen. Oliko vika opetusmenetelm채ss채? Jos murrosik채ist채 johdatellaan Kalevalan kieleen analysoimalla, miss채 kohdassa runojalkaa milloinkin on lyhyt tai pitk채 tavu, mielenkiinto lopahtaa alkuunsa. Nykynuorisoa lainatakseni: 쒮i vois v채hemm채n kiinnostaa.

Paikkakuntamme kansakoulunopettajat olivat valmistuneet teht채v채채ns채 karelianismin kyll채st채m채ss채 Sortavalan seminaarin ilmapiiriss채. Omakin, el채keik채채 l채hestyv채 opettajani mainitsi tuon tuostakin puheessaan: 쒿ohtori Hainari sanoi╈

Vaikken muistakaan, mit채 tohtori Hainari oli sanonut, uskon, ett채 opettajani kasvatti meit채 tunnetulta kareliaanilta, Oskar Adolf Hainarilta omaksumiensa ihanteiden viitoittamaan suuntaan.

1930-luvulla ei kansakouluissa ollut hiihtolomia, mutta Kalevalan p채iv채n tienoilla oli pari hiihtop채iv채채. Silloin tehtiin hiihtoretki jollekin naapurikoululle. Tai sitten saimme omalle koulullemme vieraaksi t채llaisen retkikunnan.

쒴amanat kohottukohot lakin p채채st채 laskematta╈ toivotimme vieraat tervetulleiksi. Kun vieraita oli kestitty, pidettiin Kalevala-juhla. Ohjelmaa suorittivat sek채 vieraat ett채 talonv채ki. Laulettiin kansanlauluja ja Kalevala- aiheisia lauluja, j채lkimm채isi채 my철s uudemmilla, esimerkiksi Oskar Merikannon s채velmill채. Esitettiin katkelmia Kalevalan ja Kantelettaren runoista sek채 kyseltiin vanhoja arvoituksia. Muistan viel채kin, miten huolella opettaja Martta Sihvonen artikuloi lausuessaan: 쒵illeri lalleri laudalla makasi, lilleri lalleri laudalta putosi, lilleri lalleri s채rkyi, ei ole sit채, joka lillerin lallerin parantaa. T채n채kin p채iv채n채, hyr채illess채ni 쒶uista, muista, suur on V채in철, 쒱ongikossa vieno 채채ni kaikuu, 쒿uima on tuuli ja pime채 on taivo, 쒿uuditan tulisoroista, palaan hengess채ni pieneksi kansakoululaiseksi Melloisten kansakouluun.

N채in syv채lle sy철pyi Kalevalan kieli mielihyv채n s채vytt채m채ss채 ilmapiiriss채.

Kun sitten talvisodan p채채tytty채 oli pakattava 12-henkisen perheen omaisuus yhteen evakkorekeen, siihen oli otettava vain kaikkein t채rkeint채. Kirjahyllyst채 kin mahtui mukaan vain Raamattu, jokunen hartauskirja ja - Kalevala. Nuo kirjat kulkeutuivat my철s takaisin Karjalaan, kun saimme palata sinne jatkosodan aikana.혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻

Murrosik채isen채 olin lukemiseen n채hden kaikkiruokainen. Mutta kun ei ollut mit채 lukea. Joku sanoma- ja aikakauslehti ja muutama pehme채kantinen 셦ympin rompsu, jotka kiersiv채t kyl채n nuorison keskuudessa, siin채 kaikki. Poissa ollessamme uudet asukkaat olivat h채vitt채neet kaiken suomenkielisen kirjallisuuden.

Yhten채 sotakes채n채 otin iltalukemisekseni Kalevalan. 횆iti k채vi hoputtamassa: 쒴irjat pois, ett채 jaksatte nousta aamulypsylle!씲 Sujautin kirjan tyynyn alle, mutta otin sen kohta taas esille. Pidin erikoisesti Kullervo-runoista. Uhmakkaana murrosik채isen채 minun oli helpompi samastua h채neen kuin Aino-neitoon tai Kyllikkiin.

En ole seurannut, mill채 menetelm채ll채 Kalevalan kielt채 opiskellaan nykyisin entist채 keskikoulua vastaavassa yl채koulussa. Kehottaisin kuitenkin j채tt채m채채n runojalat sikseen ja luettamaan vaikkapa tuota Kullervo-runoa. Helpompi olisi nykyisenkin murrosik채isen samastua h채neen kuin 셶aka vanha V채in채m철iseen. Vai pit채isik철 k채ytt채채 tuota 채itini metodia? Olisiko kielletty hedelm채 makeampi? Luultavasti ei.

Valmistuin kansakoulunopettajaksi Raahen seminaarista vuonna 1951. Ainoa naisseminaari muuten, mihin p채채si viel채 kansakoulupohjalta.혻혻

Kirjallisuudenhistoria aloitettiin kansanrunoudesta. Tuossa i채ss채
runojalatkin luontuivat jo opiskeltaviksi. Ja mik채s oli opiskellessa, kun materiaali oli ennest채채n tuttua. Eik채 vain tuttua, vaan sis채istetty채.

Ent채 miten min채 sitten, opettajana ollessani, ujutin oppilaisiini mieltymyksen Kalevalaan?
Minun metodinani oli "salakuljetus". T채ss채 pari esimerkki채:

Kalevalan 41. runo kertoo V채in채m철isen soitosta. 쒮i ollut sit채 mets채ss채 jalan nelj채n juoksevata, koivin koikkelehtivata, ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtim채h채n.

Lapsethan pit채v채t el채imist채. Jokainen sai piirt채채 kartongille jonkun el채imen kuvan. Kuva leikattiin irti ja kiinnitettiin kepin p채채h채n.

Voi sit채 innostusta, mill채 runoa harjoiteltiin!혻 Kyll채 siin채 "hirvet hyppi kankahilla" ja "ilvekset piti iloa", nimitt채in ne keppinuket. Tavoitteena oli, ett채 runo osattaisiin esitt채채 ulkoa Kalevalan p채iv채n aattona koulumme p채iv채navauksessa. Niin kuin sitten osattiinkin. Esityst채 tehostivat viel채 taululle piirt채m채ni kuva V채in채m철isest채 kanteleineen ja nauhalta kuuluva kanteleensoitto.

En kysynyt, kokivatko kuulijat el채myksen, mutta se ekstaattinen tunnetila, miss채 oppilaani olivat esityksen j채 lkeen, oli jotain ainutlaatuista. En hennonut rikkoa tuota tunnelmaa. Matematiikan tunti j채i pit채m채tt채 silt채 p채iv채lt채.

Toinen, johon sopi hyvin t채m채 keppinukkeidea, oli Kantelettaren runo Lintujen k채r채j채t.

El채kkeelle j채채dess채ni minulta kysyttiin, mit채 aion ruveta harrastamaan. Sanoin, ett채 katson v채h채n aikaa. Er채s yst채v채ni pyysi minua mukaan Kalevalaisten Naisten toimintaan. Se onkin ollut henkireik채ni kohta kaksikymment채 vuotta. Siell채 tapaan ihania, eri-ik채isi채 ihmisi채. Siell채 saan k채ytt채채 kaikkia niit채 lahjoja, joita minulle on suotu, onpa se sitten runojen rustaamista, s채velten sovittamista, laulamista, lausumista tai rooliasujen valmistamista.

Yhdistyksemme puitteissa olemme j채rjest채neet my철s runoseminaareja. Er채채ss채 seminaarissa oli kotiteht채v채n채 rukous tai loitsu. Kirjoitin kymmenens채keisen loitsun. K채ytin sen 채skett채in trokeemankelissa. Tulos: virheit채 0 (nolla), murtos채keit채 70 %. T채ss채p채 nyt mietin: Onko t채m채 채idilt채 saatua perint철채 vai voiko sokea kana l철yt채채 n채inkin arvokkaita jyvi채?

Kuulin 채skett채in arvovaltaiselta taholta v채itteen, ett채 suomalaiset ovat hukanneet kalevalaisen kielikorvansa. Kukaan ei pysty en채채 luomaan runoutta kalevalamitalla.

Toden totta. Karmeata kuultavaahan se onkin, jos runojalat ontuvat. Onhan n채it채 Kalevalassakin, kuten "Mielikki mets채n em채nt채" tai "Iski virkkua vitsalla". Alkukieless채 ts -yhtym채n tilalla onkin pehme채 z-채채nne.

Mietit채채np채, mik채 oli tilanne 1800-luvulla. Kuinka moni silloin hallitsi kalevalaisen runomitan? Jos luemme runonker채채jien alkuper채isi채 tallenteita, huomaamme, ett채 moni s채e ontuu tai on j채채nyt vaillinaiseksi. Ellei Elias L철nnrotilla olisi ollut niin hyv채채 kielikorvaa, kansalliseepoksemme olisi j채채nyt syntym채tt채.

Eik채 L철nnrotkaan saanut kielikorvaansa valmiina syntyess채채n. Se kehittyi v채hitellen. Sen huomatakseen tarvitsee vain vertailla toisiinsa vanhan ja uuden Kalevalan kielt채. Siin채kin v채liss채 on tapahtunut kehityst채.

Meill채 suomalaisilla on monenlaisia ennakkoluuloja. Yksi niist채 on juuri t채m채: Ei sit채 kalevalankielt채 en채채 kukaan osaa.

Ei osaa, jos ei opettele. Eiv채t sit채 kaikki opi sittenk채채n, niin kuin eiv채t oppineet muinoinkaan. Tarvitaan luonnonlahja, taipumus, niin kuin mihin tahansa taitoon tai taiteeseen. Eino Leino hallitsi useampia runomittoja, my철s nelipolvisen trokeen.

Paitsi koululaitos, my철s kirkko teki kaikkensa vieroittaakseen suomen kansan kalevalaisesta kulttuurista. Ik채채n kuin latinankielinen messu tai Saksasta lainattu virsi olisivat Jumalalle otollisempia kuin suomalainen kansans채velm채. Sen j채lkeen on toki ilmaantunut virsis채velmist철철mme my철s suomalaisia kansans채velmi채.

Kansanlaulukirkko on uusi tulokas ja n채ytt채채 p채채 sseen kansan suosioon. Inkerinsuomalainen pappi Arvo Survo laati Korpimessun. Me Kalevalaiset naiset olemme sovittaneet sen pohjalta s채velhartauden ja juhlistaneet sill채 my철s jumalanpalveluksia. N채ht채v채sti ihmiset ovat pit채neet siit채, koskapa joihinkin kirkkoihin meid채t on pyydetty useampaan kertaan.

Kukapa tiet채채, vaikka n채m채 mainitsemani esimerkit olisivat raivaamassa tiet채 jollekin suuremmalle.

Kalevalakieli opitaan jos opitaan parhaiten varhaislapsuudessa. 쒶inun lasna lattialla p채채ss채 polven py철riess채 maitopartana pahaisna, piim채suuna pikkaraisna. Kirsti M채kisen erinomaisesti toimittamaa Lasten Kalevalaa luetaankin monissa p채iv채kodeissa ja esikouluissa. Kielipes채t ovat t채t채 p채iv채채. Miten olisi kalevalakielipes채?

Suomen kieli on niit채 harvoja kieli채, mik채 taipuu nelipolviseen trokeeseen. Pit채채k철 jonkun ulkopuolisen gurun tulla osoittamaan meille, miten ihanan lapsen olemme heitt채neet menem채채n pesuveden mukana?