Jouluinen ilouutinen

Kirjoittanut Jorma Heikkilä

Jouluinen ilouutinen

Moni miettii yksiksensä,
ajatuksin itseksensä,
miten on luonto kylmänlaista,
aivan harmajan näköistä,
puheissa on outoisuutta,
sanan säiläkin terävä,
teot loukkaa ihmisyyttä,
arvoamme ainokaista.

Missä loistavi valoa,
mistä löytyisi opasta,
vihan tunteen poistajaksi,
sopuisuuttakin näöksi?

Miettii tuossa Harmaaparta,
vähän vanhahkon oloinen,
elämäänsä tarkastellen,
päiviä elon eletyn,
löytyisikö viisautta,
ymmärrystä ympäriltä,
vastinetta käytökselle,
väen itsekkään tilasta.

Muistui hälle kirjasesta,
Kalevalan kansiosta,
miespä itsekkään oloinen,
Joukahainenpa nimeltä,
kehui hänkin tietämiset,
aattehet omaperäiset,
moitteet antoi itsekkäästi,
tuomionsa vanhukselle.

Miespä vanha Väinämöinen,
vakaa vanha harmahtava,
näytti merkit Joukahalle,
kokemuksen kerryttämät,
tiesi tarpeet pohjimmaiset,
arvot aivan toisenlaiset,
nepä antoi kestävyyttä,
ymmärrystä yltäkyllin,
Joukahaisen saatannaksi,
paikkahan tosi pahahan.

Tuosta Ukko oivaltihe,
tajusi ihan äkisti:
hyvyys voittaa itsekkyyden,
viisaus puheen väkevän,
kun on malttia mukana,
sopuisuutta suun puheessa,
mihin joulu johdattavi,
julistain ilouutista:

Joulu loistaa valkeutta,
kirkasta valon sädettä,
kuten pieni lapsonenkin,
sanomallaan rakkautta,
armon piirtäin silmihimme,
koskettaen tunteitamme.

Tässä meille joulun lahja
pyytämättä annettuna,
sopuisuutta rauhan mieltä,
armoakin ansiotta.

Hyvää joulua Sinulle
täällä kanssakulkijalle,
heijastathan ystävyyttä,
rakkaudenkin sädettä,
kuni lapsi juhlittuna,
joulujuhlan keskiössä.

Joulunodotusta

Kirjoittanut Raija Kukkonen

Tuli talvi tuhrutellen
syksy vaihtui valkeaksi
odotettu talven juhla
toivoteltiin tulleheksi.
 
Joka vuosi yhtä lämmin
juhla juhlista parahin
Kodin juhlan kenpä voittais?
 
Joulukirkko valloittaapi
sanat laulut kertomukset
yhä uutena tulevi
ilmoittaapi suuren juhlan
Vapahtaja syntyi meille
Ilo suuri maailmalle.
 
Kaikki juhlan tunnistavat
salat mielen herkistävät.
Rakkaus on suurin lahja
muuta lahjaa arvokkaampi
ihmiskunnan armolahja.
 
Arkenakin matkallemme
elämälle antais  pohjan
tasapainon rauhallisen
hyvän mielen auttavaisen.
 
Tämän lahjan antaa voisi
sydämellä toisillemme.

Tummat hahmot

Kirjoittanut Jorma Heikkilä

Aukeaapi jouluaamu,
synnynpäivä juhlittava,
väki kulkee kirkkotiellä
perinteistä taivaltansa,
muiden vielä nukkuessa
omaa untaan autuasta.

Hiljaa huokuu Luojan luonto,
taivaankansi kaikkeutta,
pimeyttä ympärillä,
vailla kirkasta valoa.

Näkyy hahmot harmaan tummat,
kulkijakin yksinäisnä,
käypi taival kiirehettä,
joulun mietteet askelissa,
onhan kohteena pyhäkkö,
kotikirkoksi nimetty.

Kohta kaikuu kirkonpuolla,
pyhän huoneen parvekkeelta,
soitto urkuin uumenista,
sävellajein pillistöstä,
tutut värssyt veisattuina,
jouluvirsien osina,
veisuu kaikuu uhkeana,
enkel'äänien tasolla,
väen lauluin kaiuttaissa,
julistuksen juhlavuutta,
sulo lapsen syntymistä,
taivaan lahjan saapumista.

Ällös pelkää joulun lasta,
Luojaa jouluun syntynyttä,
hänpä loistaa valkeutta,
valistavaa viisautta,
muuttain harmaat hahmosetkin,
lapsen lailla loistaviksi.

Kohta kulkee harmaahahmot,
kirkkokansa miettiväisnä,
kohti arjen askareita,
pyhäpäiväin puuhailuja,
kera aattein uudenlaisin,
tuntehin jumal'oloisin.

Valaistuvi päivän nousu,
kirkastuvi päiväseksi,
vaihtuu myöskin harmaahahmot,
kulkijat anivarahin,
väen vierahan valoksi,
loisteeksi kulun ohehen,
heijastaen veljeyttä,
ystävyyttäkin kosolti,
mistä nauttii nuoremmaiset,
vanhimmaisetkin mukana,
Isä Taivaassa asuva,
oman Poikansa keralla.

Onnenlintusen joulu

Kirjoittanut Aulis Murto

Kerran jätkä metsän miesi,
rakentaja rankapinon
tulensa teki kivelle,
nuotiosta lämpöpaikan.
Renkun laittihe risusta,
oksan kahvipannullensa.
Kävi sumpille tyvelle,
kannon päälle istuksihe.

Yksin maistoi kahviansa,
itseksensä niin kuin aina.
Siinä sitten mietiskeli
mitä mielehen tulevi.
Kuullosteli, kummasteli,
kaiken keskeen kaipaeli:
Miksi häl ei kumppania,
ei ees kahvin kaatajata?

Siinä ryysti kahviansa,
sumppivettä maistelihe.
Tuli kuukkeli tulille,
onnenlintu oksan päälle.
Kovin siinä tirskutteli,
käännähteli, kurkisteli,
kuin ois tahtonut puhua,
asioita arvuutella.

Suli mieli yksinäisen,
vei jo suutakin hymyhyn.
Palan laittoi leivästänsä,
kyrsän kokkareen kivelle.
Siitä kohta onnenlintu,
lensi kuukkeli likelle.
Tuli aivan tuohon asti,
käen koskeman lähelle.

Virkkoi mieskin linnullensa,
vihellellen vastaeli.
Siirtyi kuukkeli lähemmä,
aivan leivän tuntumahan.
Kohta nokkasi palasen,
murun vierahan varaisen.
Sitten siirsi sen sivulle,
laittoi oksan haarukkahan.

Katselevi, kääntelevi,
nokallansa onnenlintu.
Jo se haukkasi palasen,.
maisto se maun kahvileivän.
Hyvin tuntui maistuvankin,
kohta nokkasi loputkin.
Silloin mies jo kutsuskeli
käen antoi kuukkelille.

Lensi kuukkeli käelle,
istui päälle peukalonsa.
Sepäs katsoi silmillänsä,
kumarsi ja suun avasi.
Kiitti kun sai kahvileivän
iloksensa pieni lintu.
Kumarteli, kiittelehti,
kunnes se sai taas palasen.

Teki päivistä paremmat
mies ja pieni onnenlintu.
toisillensa ystävykset
metsä n suurella salolla.
Tuli taaskin talven aika
joulun aika, onnen aika.
Vielä toisensa tapasi
mies ja miehen onnenlintu.

Tuli juhlan kynnyksellä,
jouluaattona mäelle,
mies jo kuusen hankintahan
pienen pirttinsä iloksi.
Toi myös toiselle osansa,
joululyhteen kuukkelille
Siitä laittihe sitomen
kauraherkun pystytteli.

Sinne metsän korpimaahan,
kauaksi asujamista
laittoi jouluksi iloa,
onnen linnulle osansa.
Kotona hän kuusen laittoi,
koristeli kaunihiksi.
Niinpä sitten ystävykset
kaverukset joulun saivat.

Jos sä kuljet korpiteitä,
metsän polkuja kuleksit,
kohtaat siellä pienen linnun,
kuukkelin kotikololla.
Viepä sille terveiseni,
tuttavalleni iloksi,
et ois onnesta osansa
korvenkasvatin elossa.

Näin on laulu metsän linnun,
onnenlinnun olletikin,
muisto vanhan metsän miehen,
entisaikojen elosta.
Kuinka kerran laulun lauloi
ystäväksi yhden miehen.
Sepä laulu kuukkelista
onnenlintusen ilosta.