Epäkuolleiden yömessu
Kirjoittanut Untamo Usvaneva
Yöllä yksin kerran kuljin
heinähelteissä hikoilin
violetin kuun valossa
poljin pyörällä unessa.
Â
Mielen mustalla polulla
ryskytys se rietas raikui
hylätyltä hautuumaalta
suunnasta sumun sakean.
Â
Kalske kaikui kappelista
häly herranhuonehesta
kas, sielläpä riekkujaiset
vainajilla valvojaiset!
Â
Kirkon siunaustiloissa
vainajat, hyi iltaa vietti
lojui penkit parvet täynnä
homehtunutta väkeä.
Â
Kuuma sää, tukala paahde
perkeleellisyydessänsä
ruumiitkin jo haudoistansa
oli kutsunut elohon.
Â
Näkyi maan lahotusvoima
vaiheet kompostoitumisen
tarkkailin mädäntyviä,
hajoavia kehoja.
Â
Ja kas, harras hiidenkansa
tanssi kalmantanssiansa
asut Aatamin tai Eevan
jotkut jo ihottomana.
Â
Luut ja rustot raksahteli
nyt itsestään soi urutkin
myös yksi jalaton torso
hyppi tyngillä mukana.
Painajaisessa pahinta
lie raadollinen detalji:
vainajat yövalssiansa
polki karvaharmoonilla.
Â
Näin siis kalmot köyrimässä
ruhot härskit hässimässä
kirkonväen kiimaisena
janossa himon hekuman.
Â
Karjuivat ne koininnassa
tomumajat toiminnassa
löyhähtipä raadonrömpsä
naavapallit vaan naputti.
Â
Rytmikkäästi rytkytellen
lihaa piiloon nytkytellen
sadat hauraat lempiväiset
jörniväiset jynksytteli.
Â
Lätkytti murea massa
ruumiit raatohyytelönä
maatuvaiset maiskahteli
lahot lykkivät läjässä.
Â
Paiseet puhki pirskahteli
madot, toukat tirskahteli
kalmainen värikäs visva
roiskui kauas kattoon asti.
Â
Kas, kaiken tuon kähmimisen
vain taiteen teko motivoi
kalmot noin kun ahkeroivat
freskot tuoreen pinnan saivat.
Â
Pyörälläni poispäin poljin
ja unestani heräsin
mie näkyä puntaroitsin:
Â
selibaattiin jäädä voisin.