Etsi sivustolta:

Kirjaudu sis채채n

Balladi Birger-jaarlin sisaresta

PDFTulostaS채hk철posti

(L채hteen채 H채meenlinnan ymp채rist철ss채
vuosisatoja kerrottu kansantarina.)


H채meen linnan jylh채t tornit
tavoittavat pilven pielt채,
muurit heijastuu vetehen,
virran peitt채채 musta varjo,
synkk채 sill채 on sanoma.
Mik채 on tuo murheen 채채ni,
miksi holvit huokailevat,
miksi nyyhke, vaikerointi,
miksi muurien valitus?

Taru vanha alkoi juuri.
Siit채 meille soittaa aallot,
laulaa linnut lehvist철iss채,
kertoo kuoro kuusipuiden.
kuiskii korsien havina.
Viestit kiiri muilta mailta,
It채meren tuolta puolen.
Tuuli meille tuota kertoi,
ilmat saattoivat sanoman.

Saapui usko Ruotsinmaalle,
tuli piispat ja papitkin
saarnaten ja kasteet tuoden,
pelottaen kansan kaikki
ihmeellisill채 puheilla.
Miehet katsoi alta kulmain
julistajaa julmin silmin,
rengit naurulle repesi,
pel채styiv채t piiat pienet.

Risti s채ikytti pakanat,
v채liin miekkana se iski,
saarna mielet viimein voitti.
Ep채r철ivin, oudoin miettein
kansa kasteeseen alistui,
v채 ki Ruotsin uskoon taipui.

Muille maille tahtoi piispa,
Suomehen halusi herra,
oudot tiemm채 sen jumalat:
Ukko on ylinn채 muita,
Tapio taas mets채n herra,
Ahti aaltojen kuningas.
Hyv채t kaikki haltijatkin,
Vellamo on vetten neito,
Mielikki salojen henki,
suojelija korven karjan.

Birger jaarli, valtaherra,
Ruotsin kuuluisa kuningas,
sotajoukon koolle kutsui,
laivat l채ht철h철n varusti,
puhui miehet py철rryksihin,
urhot uskon hurmiohon:
Sana t채ytyy Suomeen vied채,
kaataa kaikki uhrilehdot,
kastaa Herralle pakanat.

Sisar Jaarlin, Ingrid-neito,
tahtoi veljen matkaan tulla
levitt채m채채n lohdutusta
Suomen metsien v채elle,
joukkojen tukena olla,
pit채채 huolta, hoivaella,
miesten haavoja sitoa.

Pitk채채n empi, viimein suostui
siskon pyynt철h철n kuningas.
Laivat l채hti, purjeet paisui,
messuvirret ilman t채ytti,
helkkyi kannella s채velet.
Ingrid katsoi taivahalle
kirkkain silmin ja rukoili.
Apua h채n sielt채 pyysi,
siunausta Suomenmaalle,
ymm채rryst채 ihmisille,
jotta kansa saisi lohdun,
armon, autuaan syd채men.

Saapui joukko rannikolle,
samosi kyli채 kohti,
kilvet kauaksi n채kyiv채t,
ter채t keih채채n v채lkkyiliv채t.
Hevot hirnui, koirat haukkui
vainutessaan vainolaiset.
Alkoi suuri suostuttelu
ottaa vastaan uskon onni.
Kun ei mitk채채n maanittelut
saaneet kansaa k채채ntym채h채n,
tuli miekat jo avuksi,
k채teen l철ytyi tapparatkin,
jotta kaste onnistuisi.

Vuoti verta, kaatui miest채,
korpiin kastajat eteni.
H채meen miehet v채ijyi siell채,
joka pensas heit채 t채ynn채,
rakehina kiisi nuolet,
kivet lingoista sateli.
Sotamiehet suuren jaarlin
alkoi metsi채 pel채t채,
kun ei heit채 taivaan herra
suojaa uskonsa sodassa.

Harventunut Ruotsin joukko
jatkoi kulkua edemm채.
Ingrid veljens채 keralla
riensi niin kuin hurmoksessa,
kastoi rahvasta v채lill채,
pakkokasteen kaikki saivat.
Sit채 itki hurskas impi,
sit채 p채ivitt채in murehti,
kun ei taivu j채yh채 kansa
sanan autuaan edess채,
eiv채t ymm채rr채 puhetta.

H채meen miesten riuskat ratsut
raisu p채채llikk철 edess채
yll채ttihe ruotsalaiset,
miekat viuhui, keih채채t iski,
monta miest채 maahan kaatui.
Ingridin he sieppasivat,
sitten h채ipyiv채t pakohon.

P채iv채t vaihtui, vieri viikot
H채meen helj채n korpimailla,
H채meen vetten viileydess채,
H채meen lehdoissa monissa.
Ingrid oppi tuntemahan
h채m채l채isten k채rsimykset,
kovan tuskan, pitk채n piinan,
pahat ahdistuksen hetket,
maahan neitonen tutustui.

Oli kansa kelvollinen,
vakaa, j채yh채, luotettava,
yst채ville uskollinen,
avulias, rohkaiseva.
Heimon p채채llikk철 komea,
voimakas ja urhoollinen,
p채채t채ns채 pitempi muita,
Ingridi채 miellyttihe,
syd채men jokin sytytti.
Nuoret vietti pitk채t hetket
k채sitysten k채yskennellen,
elon arvoista puhuen.

Birger joukkonsa komensi
hakemahan haavikosta
siepattua siskoansa,
vangitsemaan ry철st채j채t채,
saamaan p채채llik철n tilille.
Korpeen ratsut n채in ravasi,
sotilaita viilsi vimma,
kiukku kuuma mielt채 poltti,
viha villitsi soturit.

Sadat ratsut kun ravasi,
korvet kaikui, tanner paukkui,
sudet, karhut s채ik채htiv채t,
painui piiloihin el채imet.
Birger riehui raivokkaana,
tutki loukot, luolat tutki,
haki j채lki채 saloilta.
Saatiin viesti lintusilta,
variksilta, korpin suusta,
toivat tietoja harakat,
p채채stiin p채채llik철n talolle.
Sielt채 l철ytyi sisko kulta,
l철ytyi kaivattu kananen
talon suuresta tuvasta.
H채ipyi huoli Birgerilt채
tavattuaan kaipaamansa,
kauan etsityn sisaren,
mutta armaan siskon katse
oli kirkkaampi kuin ennen,
tuli l채mmin niiss채 loisti,
hehku entist채 syvempi.
Pelkoa ei niiss채 n채hty,
k채rsimyst채 mink채채nlaista.

Viimein l철ytyi p채채llikk철kin,
h채m채l채inen uljas urho,
saatiin hurja saarrettua,
alle saalis j채i komea,
vaan ei saatu ilmaiseksi.
Mies kuin kontio salojen
karhun lailla kamppaeli,
iski ilveksen tavalla,
nuiji nyrkein vainoojia.

Ylivoima viimein voitti,
joukon alle uupui urho,
sitein vankoin k철ytettihin,
vietiin Birgerin etehen,
kumartumaan k채skettihin.
Taipunut ei miehen selk채
eik채 niska n철yristynyt.
Seisoi suorana kuin salko,
seisoi katsehin avoimin,
omalla h채n maallaan seisoi
vieraan valtiaan edess채.

셅ta kaste, kuului k채sky.
Mies vain sylk채isi eteens채.
셃inulla hyv채t jumalat,
tarvitse en kasteitanne,
uskostanne en v채lit채.
Rauhaan meid채t j채tt채k채채tte,
jotta voisimme asua
niin kuin ennen on eletty
tuvissamme, pelloillamme,
metsiss채mme, j채rvill채mme,
is채in luomilla laduilla,
oman uskomme avulla.

Jaarli suuttui nyt enemm채n.
Ruoska viuhui, ly철nnit l채iski,
sisuuntui vain tuosta toinen.
Iskut, huudot kauas kantoi,
korviin Ingridin ne kiisi.
Neito juoksi luokse veljen,
joka ruoski raivokkaasti
h채m채l채isten p채채llysmiest채. 혻
Birgerin edess채 neito
maahan lankesi rukoillen,
anoi siin채 hartahasti
lopettamaan ly철nnit, iskut,
s채채st채m채h채n miehen hengen.
Haettuaan sitten vett채,
pesi kasvot, hoiti haavat,
k채sin hellin kannatteli,
puhui rakkaita sanoja.

Tuostapa tulistui Birger
huomatessaan siskokullan
miehen korvaan kuiskuttavan
rakastuneen naisen lailla,
karjui neidolle vihassa:
셂opeta jo lirkutukset!
Tuota et nyt yht채채n jatka
pakanan pahimman kanssa!
Kerran viel채 jos tavannen
miehelle sun haastamassa,

Tylyyn tyrm채h채n sun laitan,
siell채 loppuvat lorusi.

Ravasi eteenp채in ratsut,
linnaan saapuivat perille,
tyrm채채n vanki heitettihin,
virumaan kiven sis채lle.
Ylt채nyt ei sinne p채iv채,
kumottanut ei my철s kuuhut,
eik채 t채hti채 n채kynyt.
Lohtu ainoa h채d채ss채
oli Ingrid, Ruotsin neito,
joka henkens채 uhalla
oven taakse y철ll채 hiipi,
armahallensa puheli,
miehen mielt채 lohdutteli.

P채iv채t kiisi, viikot vieri,
monet kuukaudet kuluivat,
virui selliss채 vain vanki
kalvenneena, kuihtuneena.
Taipunut ei tuosta urho
pahankaan pakon edess채.
Joka ilta Ingrid saapui,
sanoin rakkahin rukoili,
puhui viimein veljellens채,
haastoi armoa anoen.
Turhia puheet olivat.

Viimein kertoivat k채tyrit
kuningasta mielistellen,
kuka kulkee vangin luona,
kuka kantaa kuulumiset,
ken vie kansalle sanomat:
Jaarlin sisko kulkee siell채.
- Vahdit varmaan arvelevat:
lupa Birgerin lie h채ll채.

Tuosta suuttui jo kuningas,
linnasta h채n vahdit vaihtoi,
siskon tyrm채h채n lukitsi.
Vaan ei Ingrid tuo ihana
unhoittanut yst채v채채ns채.
Takaa muurin 철in ja p채ivin
kaunis laulu ilmaan kiiri,
kauas kaikuivat s채velet,
sulhon luokse kantautuivat.

Lemmest채ns채 neito lauloi,
kertoi onnestaan s채velin,
jotka muurin taakse kaikui;
kertoi uskostaan lujasta,
Vapahtajan rakkaudesta,
joka voittaa esteet julmat,
kahlehetkin katkoo kaikki.

Sana vietiin Birgerille.
Vihassansa ei tuo jaarli
en채채 s채채linyt sisarta.
Ovi umpeen muurattihin,
sis채lle j채i tyrm채채n Ingrid,
v채hitellen 채채ni sammui,
y철ll채 vain se hiljaa helkkyi,
kaikui tyhjyyteen kadoten.
Kiinni niitattiin my철s tyrm채
uppiniskaisen pakanan.

Kuuset hiljeni saloilla,
vaikenivat lehdon linnut,
k채rp채t karkasi pakohon,
piiloihinsa m채yr채t painui,
vaimeni el채m채n 채채ni.
Soimaan j채i vain vieno virsi
sellin seinien sis채lle.

Synkk채 linna, murheen linna
sai nyt taakan kantaaksensa,
Ken on siell채 y철ll채 k채ynyt,
soudellut ken virtaa pitkin,
on h채n kuullut kumman laulun,
vaikerruksen vallan oudon.
Moni on pel채nnyt tuota
tummenneessa syksyn y철ss채,
kaikki kaikonneet edemm채.

Silloin t채ll철in keskiy철ll채,
kun on tienoolla pime채,
korviin kiirii ratsun kapse
yli vallihaudan sillan,
haarniskainen rautanyrkki
porttiin iskevi rajusti,
sis채채n pyrkii jaarlin haamu
siskon kuolemaa katuen.

Ovi aukea ei h채lle,
kuunnella ei miehen 채채nt채.
Niinp채 ratsu pois ravaten
katoaa manalan maille,
palatakseen keskiy철ll채,
kun on linnassa pime채.
Rauhaa ei saa Birger-jaarli,
armoa ei synnist채ns채,
oman ainoan sisaren
kuolo kun on tunnollansa.
Miehen t채ytyy aina menn채
polte kuuma kannoillansa,
rauhatonna h채n ravaten
ratsastaa tuhannet vuodet.

Kyyneleist채 Ingrid-immen
kasvoi kauniit laululinnut.
Illoin niiden j채lkel채iset
livertelee linnan luona,
toistaa tuttuja sanoja,
joita ennen lauloi Ingrid
lemmest채ns채, uskostansa
linnan muurien sis채ll채.