Kalevalaisen Runokielen Seura

Otteita Kalevipoegin suomennoksesta - Veljekset

Kirjoittanut Kyösti Kettunen

VELJET KILVAN SUORITTIVAT (8. luvusta)

Pojat alkoi arvanheiton,
kuka nyt kuninkahaksi,
isän vallan jatkajaksi
Eestin maalle on tuleva.
Kivet kilpaan etsittihin.
Niitä miehet vuorotellen
alkoi viskellä rajusti.
Tietoa ei kellään vielä,
kuka heittää kauimmaksi.

Vanhimmalta veljekseltä
kivi järvehen putosi,
taivahalle vaahto nousi,
kivi painui pohjaan saakka.

Puheet pitkät kun pakisi,
kiveen tarttui toinen poika,
laittoi paaden lentämähän,
kivilinnun kiitämähän.
Korkealle se kohoten
järven rannalle putosi,
toinen puoli vetten alle,
toinen puoli silmään paistoi.

Tarttui kuopus nyt kivehen,
pyörähtihe tuulen lailla,
sitten heittää viuhahutti
kivilinnun liitämähän.
Kivi kiisi ja vihelsi,
yli järven paasi lensi,
sitten rannalle pysähtyi,
maalle kuivalle tipahti.

Veljet katsomaan kiviä:
kivi veljen vanhimmaisen
veden varjossa makasi,
sitä silmä ei havainnut.

Keskimmäisen veljen paasi
järven rannalla lepäsi,
puolet siitä rannan päällä,
toinen puoli taas vedessä.

Kivi veljen nuorimmaisen,
merkki kilvan voittamisen,
löytyi kuivan rannan päältä
hieman muita kauempana.
Kivi sinne lennähtihe
niinkuin tahtoi vanha Taara:
nuorin kolmesta pojasta
kuninkaaksi on tuleva.


VELJET JÄTTÄVÄT HYVÄSTIT (8. luvusta)

Arvanheiton ratkettua
toiset veljekset puheli:
"Hyvästi nyt, nuorin veljyt,
äsken arvottu kuningas!
Hyvästi pesämme täällä,
koti kaunis, kasvupaikka,
jossa mittaan aikamiesten
ylenimme niinkuin tammet!
Nytpä itkee nuoruusnurmet,
suree Läänen leppämetsät,
kukot missä kasvun saivat.
Verta vuotaa silmistämme,
kalvenneet on poskipäämme,
silmäkulmat täyttää murhe,
luomet peittyvät surusta.
Antakaamme talven mennä,
kevääseen se johdattavi,
saattelee kesähän meidät.
Virrat pääsee virtaamahan,
läikkymähän lähtehetkin,
kukkain silmut aukeemahan,
linnut laulamaan sulosti.
Joki kyllä ehtii sinne,
missä vartoopi kotimme,
lähtehetkin löytyy sieltä,
tuvan minne valmistamme;
kukkain riemu loistaa sinne,
missä huone on kosijain;
sinne kuuluu linnunlaulu,
missä neidot kasvun saavat,
sirkuttavat solkirinnat!
Hyvästi nyt, Taaran tarhat,
Ema-joki nyt, komea!
Hyvästi, mäet ja laaksot,
metsät jääkäätte hyvästi!
Emolta nyt viedään lapset,
heikot äitinsä sylistä.
Miesten täytyy vieraantua,
jättää maansa mieluisimman.
Maa on lempeä, avara,
taivaan kaari korkealla;
vahvalle ei vaiva ylty,
tunne tuskaa ei väkevä."


KYNTÖMIES KALEVANPOIKA (8. luvusta)

Voitettuaan arvanheiton,
erottuaan veljistänsä
otti tuo Kalevanpoika,
reppuselkä, miekkavöinen,
kaiken vallan Eestinmaassa,
kohta auralle käveli,
vieden aisoihin hevosen,
kyntökuntoon ruunan laittoi,
alkoi suota raivaella,
kyntää auki kuivaa maata,
kääntää viiluiksi ahoa.

Muhevaksi mullan kynti,
kivet hiekaksi sekoitti,
saven siemenen pitohon;
kynti paikat peltomaaksi,
viljapelloksi ajeli,
toiset paikat karjahaaksi,
nurmikoksi, heinämaaksi;
kylvi suolle juolukoita,
karpaloita rahkamaihin,
mättähille muuraimia,
moneen paikkaan mustikoita.

Kynti paljon metsämaaksi,
erämaaksi laajat paikat,
kylvi metsän kasvamahan,
nousemahan tammet pitkät,
pensaikotkin paisumahan,
tasangoiksi paikat kynti;
arot laajat, laajat nurmet
muuten vain jäi paljahiksi;
kynti laaksot ja salotkin,
vihertämään niityt, luhdat;
mäkiin kylvi mansikoita,
puolukoita pensaan alle,
kukat kynti kasvamahan,
heilimöimähän somasti.

Kynti maata kasvavaksi,
kasvavaksi, kuohkeaksi,
kaistaleisiin aukot kynti
vahvan auransa avulla.
Tuuli antoi maalle kasvun,
sade maata kostutteli,
sulavat lumet siloitti.
Kyntöauran ansiosta
satoisana vilja kasvoi,
runsahasti ruokaa nousi
ajan myötä paisuville
vaihtuvaisille suvuille.


PEDOT RAATELI HEVOSEN (8. luvusta)

Lounahalla paahtoi päivä
äkeästi, ankarasti,
oli näännyttää hevosen.
Niinpä irroitti Kaleva
hihnan irti kytköksestä,
jalat ruunan kammitsoitsi,
hepo ettei kauas juokse.

Ratsu riensi laidunmaalta
paarmaparven työntämänä
tiheikköhön tuuheahan,
uupuneena sinne riensi
päivän vaivojen takia.

Sudet niinkuin ahneet koirat
oli haistaneet hikeä,
saapuen jo suurin joukoin
korven laitaan tutkimahan,
mistä kuonohon hajua
mukanaan on tuuli tuonut.

Sudet saapui suurin joukoin,
karhujakin aika lauma,
kettuja kuni rakeita
herkutteluun ruunan rasvan,
maistamaan makupaloja.

Hepo iski ryöväreitä,
kavioillansa se potki,
nuiji maahan kelvottomat.
Erämaasta niitä saapui
hevosen näin kimppuun käyden,
raueta jo alkoi ratsu.

Uupumukseen viimein sammui
kelpo ratsun viime voima,
sortui viimein nurmikolle
hepo arvokas Kalevan.
Ratsu jätti jälkiänsä
peninkulman matkan verran
tiedoksi Kalevanpojan.

Minne kaatui köysijalka,
sinne syntynyt on hauta,
missä potki se petoja,
sinne kumpukin kohosi;
minne kynsissä petojen
erämaahan ruuna uupui
veren sinne vuotaessa,
lätäkkö on aukiolla;
sisukset mihin katosi,
rämeet sinne raivattihin;
minne luunsa se pudotti,
sinne kasvoi pikku kumpu;
minne karvansa katosi,
kaislikko jo kasvoi sinne;
minne lankes liinaharja,
sinne ruohikko sikisi;
minne ruunan häntä joutui,
sarapuita saatiin sinne,
pähkinöitä pensahittain.

Niinpä jätti kuollessansa
ruuna tuo Kalevanpojan
nähtävyyden itsestänsä,
todellisen muistomerkin
nähdä jälkipolvienkin
jäljet kamppailun kulusta.