Etsi sivustolta:

Kirjaudu sisään

Otteita Kalevipoegin suomennoksesta

PDFTulostaSähköposti

Artikkelin indeksi
Otteita Kalevipoegin suomennoksesta
Ennustus Kaleva-taaton
Saaren neito
Kalevanpoika Suomessa
Tammen kaato
Laulelmia
Veljekset
Kaikki sivut

Runoniekkamme Kyösti Kettunen on suomentanut koko Viron kansalliseepoksen, Kalevipoegin. Tähän asti olemme saaneet tyytyä  Helmer Winterin käännökseen Kalevipoegin lyhennetystä laitoksesta vuodelta 1957.

Lauluja Viron sankarieepoksesta Kalevipoegista.
Kirj. Fr. R. Kreutzwald, suom. Kyösti Kettunen



LINDA KUUTA EI HALUNNUT (1. luvusta)

Soiton äänen kuullessansa
riensi Kuuhut raitiltansa
lännen juhlakartanolle
viisinkymmenin hevosin,
tahtoi Linda-teerykäistä
puolisoksensa kosia.

Veljet tahtoi Lindaa Kuulle,
sisko öitten ruhtinaalle,
mutta Linda ei halunnut,
hän vain virkkoi saunastansa,
pieluksiltansa puheli,
höyheniltään huudahteli:

"Enpä, kulta, lähde Kuulle,
tuolle öitten ruhtinaalle!
Kuulla kuusi ammattia,
viisi virkasuoritusta,
toimituksia tusina:
milloin nousee oikein varhain,
milloin päivän valjettua,
joskus piilossa sumujen
kasvot kalpeet kostuttavi,
milloin peittyy pilven taakse
aamupäivällä heräten,
milloin puolen päivän maissa
yllättäen voi kadota,
jättää läänit vahtimatta.
Sellaiselle en halua!"

Poistui Kuu nyt murhemielin,
paha ilme kasvoillansa.



LINDAN P√Ą√ĄT√ĖS P√ĄIVYELLE (1. luvusta)

Soiton äänen kuullessansa
tuli toinenkin kosija
Lindan kasvatuskotihin
yrittämään uudestansa,
tuli Päivyt seppelpäinen
viisinkymmenin hevosin
- ohjastajia enemmän,
itse ratsasti oriilla,
Lindan vaimoksi halusi,
omaksensa teerykäisen.

Veljet Päivyttä halusi,
sisar häntä suositteli.
Silti tahtonut ei Linda,
huudahti vain saunastansa,
tyttö tyynyiltä puheli,
höyheniltään neito haastoi:

"Päivälle en lähde, kulta,
Päivyt-sulholle, hopea!
Päivän työt ovat pahoja:
pahoin paahtoi pellavamme,
kauransiemenet kadotti,
poltti ohrat pellollamme,
vehnämme kedolle kuivui,
vakoihinsa myös rukihit;
paistaa pitkäänkin suvella,
vaan on poissa talvikaudet."

Päivä poistui kynnykseltä,
poutaisena vain porotti.


LINDAN RUKKASET VEDELLE (1. luvusta)

Tuli kolmas nyt kosija
soiton äänen kuullessansa:
Vesi saapui vierimällä
viisinkymmenin hevosin
- ohjastajia enemmän -
itse hylkehen selässä;
Lindan vaimoksi halusi.

Suku yllytti Vedelle,
sisko virtain valtiaalle,
mutta Linda ei halunnut.
Aitastansa neito huusi,
pielukseltansa pajatti,
peiton alta lausahteli:
"Aaltoihin en, kulta, lähde
enkä vetten valtiaalle!
Vedet on kurjat vierimähän,
aallot liikkumaan pahoja,
läikkymähän lähteet kaikki,
joet kurjat juoksemahan.

Vesi juoksi vuolahasti,
vieri kastellen kotihin.


KOSIMAAN TULI KALEVA (1. luvusta)

Tuli kuudes nyt kosija
soiton äänen kuullessansa,
Kaleva tuo vahva urho
viisinkymmenin hevosin,
itse ratsasti oriilla,
puolisokseen tahtoi Lindan.

Vastusti kosijaa perhe,
leski kielsi ottamasta,
mutta toisin päätti Linda,
joka huusi saunastansa,
lausui sieltä tyynyltänsä,
pieluksiltansa pakisi:

"Paras mies on siinä mulle,
hänet vain minä haluan!"

Tupaan kutsun sai Kaleva,
saatettihin istumahan
etehen sileän pöydän,
viereen seinän taaimmaisen,
jossa riippui kaunis kangas;
käteen sai hopeakannun,
kalliin, kultaisen pikarin
täynnä mettä maistuvinta:
alla sakka, vaahto päällä,
keskellä olut punainen.

Tuotiin morsian tupahan,
Linda-neito permannolle,
toisten joukkoon teeren tyttö.
Tuntenut ei lainkaan leski
kasvattiaan kaunokaista,
jonka maaemo salassa
koristeli kaunihiksi,
apunansa metsänneidot.

Kysyi leski ihmetellen:
"Kuuko lienet, ehkä päivä,
kenties koitar oot, korea?"

Linda-neito vastaeli:
"En voi olla kuu, en päivä
enkä lainkaan koitar nuori.
Täällä kasvoin kaikki vuodet,
teeren tyttönä ylenin."

Kosi neitoa Kaleva,
kotikanasekseen otti,
syliin armaaksi omaksi,
lemmitykseen lempeäksi.


LINDAN L√ĄHT√Ė MIEHEL√ĄH√ĄN (1. luvusta)

Linda astahti rekehen,
kuiskutteli korvaan sulhon,
joka vyötti nuorikkonsa;
toinen jalka reestä heilui,
vilkahteli pitkä sääri.

Löi jo kannustaan Kaleva,
kullat sen kuin helkähtivät:
"Olet, Linda, nyt omani!
Mitä sulta jäi kotihin?
Kolme sulta nyt unohtui:
Kuu jäi sinne kynnykselle,
iäkäs hän, vanha taatto;
päivä aitan päällä paistoi,
setä hän oli sinulle;
koivut kammarin lähellä
ovat oivat veljykäiset!"

"Ken on jäänyt, joutaa jäädä,
Ukko antaa uuden onnen,
vaikka minne kulkenemme,
polun minne raivannemme.
Sinne mennä nyt haluan!"

Katsomaan jäi kuuhut kurja,
pahoin mielin paistoi päivä,
kamarissa koivut itki.
Linda vain ei yhtään surrut,
tuntenut ei haikeutta,
puolisonsa kun sylissä
kiisi reessä retkellänsä
yli laajojen lakeiden,
metsäin synkkien lävitse,
päivät auringon valossa,
öisin taasen kuutamossa
Kalevan kotiin perille
sinne silkkikammarihin,
jossa ootti kaunis sänky
pehmytpatjoilla levätä.