Etsi sivustolta:

Kirjaudu sis채채n

Laulu Tuonelan joella

PDFTulostaS채hk철posti


Suomi k채vi aikoinaan sotaansa. Monenlaiset kohtalot synnyttiv채t Karjalan laulumailla uusia tarinoita, uusia ja ihmeellisi채. My철hemmin n채ist채 seikkailuista on혻 kirjoitettu paljon kirjoja ja sotakronikoita.

Er채s viime vuosisadan puolella kirjoittamani sotaromaanini on nimelt채채n 쒵aulu Tuonelan joella. Se kertoo kaukopartiomiehist채 ja heid채n seikkailuistaan kaukana It채-Karjalassa.

Loppujen lopuksi vaikean haavoittumisen j채lkeen porukastaan eroon joutunut Jaska kokee mystisen henkiin palaamisen ja pelastumisen kohdatessaan muinaiskalevalaisen 쓐ansojen 채idin, vuolaan virran saaressa.

Aulis Murto: Laulu Tuonelan joella (katkelma)


- - - H채nen kasvonsa olivat kohti kallion sein채m채채. Avatessaan silm채ns채 h채nen h채mm채styksens채 oli suuri. Aivan kasvojen edess채 kivess채 oli kosteana auringonvalossa loistavia maalauksia. Punaisena loisti kallion pinnasta ik채채n kuin hirvi, ihminen, erilaisia symboleja, ja taas joukko ihmisi채 ympyr채ss채 ja keskell채 joku... Kaikki kuin jotakin lapsen piirt채mi채 tikku-ukkoja. Ihmeiss채채n Jaska katseli kuvia kiven kyljess채. H채n koetti niit채 k채dell채채n ja totesi, ett채 niiden oli oltava kauhean vanhoja. Vaikka Jaska oli joskus kuullutkin muinaisista kalliomaalauksista, ei h채n niit채 tarinoita heti osannut yhdist채채. Jotakin kuitenkin tapahtui. Yht채kki채 h채nen mieleens채 tulivat Kalevala, ei niink채채n nykyisen채 karjalaiskyl채n채, kuin kirjana ja sen tarinoina. Olisiko..? Jaska laittoi k채tens채 maalauksen p채채lle ja ajatteli vanhoja Kalevalan ihmi짯si채, jotka n채iss채 maisemissa olivat el채neet, laulunsa laulaneet ja n채ht채v채sti my철s piirroksensa piirt채neet. Ja 채kki채 h채nen korvissaan rupesi soimaan kuin vinhasti vihelt채v채 huippuimuri, py철riv채 sahanter채 tai tuulenpy철rre. Se py철rrytti, huimasi ja 채kki채 h채n oli taas uudessa, oudossa tilanteessa. Kuin usvan keskelt채 tuon py철rrytt채v채n hiljaisen 채채nen mukana h채nen luoksensa ilmestyi hyvin vanha nainen, joka istui kivell채. H채n itse oli nyt niin kuin oli ollut t채h채nkin asti kallioiden ja kivien keskell채. Mutta kivet olivat ilmiselv채sti juuri samoja, k채r채j채kivi채, joita punainen kalliopiirros esitti.

- Sie kutzuit minnuu?

- Min채k철..? Kutsuin..?

- A sie kuvvaa kosetit ja toivoit.. A mie tulin.

Hiljainen, arvovaltainen vanhan naisen 채채ni, se kuului kuin jostakin h채nen oman p채채ns채 sis채lt채, ja h채n vastasi. Se 채채ni oli tuttu, se oli "채idin 채채ni." Ei kuitenkaan h채nen oman kuolleen 채itins채, vaan jonkun, jonkun rakkaan. Se oli "채idin 채채ni." Se oli Suomen heimon 채idin 채채ni. Ja h채n tunsi sen 채채nen.

- Sie sojissa kulet ja ylen 채ije채n haavoihin sorruit?

- Niin. T채nne min채 ny tairan kuolla, en min채 t채채lt채 mill채채n selvi채,...

- Sie selviit kyll채. Ylen rutost hakijat tulloot. Hy철 vesivaaholla ajavat ja siut valkiaan puettaat. Siut hoitaen hakevat. Mut sie vain olet lainassa t채채ll채. Jos siut kons elossais syylliseks혻 havaitaan, koht poiskii haetaa. Nuku혻 poikani t채채ll채, siul kohta jo noutajat tulevat. Nainen nousi seisomaan, katsoi Jaskaa, nosti k채tens채 ja alkoi hiljakseen hyristen laulaa:

Poissa poikani on koista,
poissa paapon pirtin luota.
Pois on raukka rakkaistansa,
suojas hiisien soasta.
Kaoi kalman kallioilla,
hiien paasien per채ll채 .
Sinne eksyi poikueni,
sielt채 itse sen k채kesin.
Tule혻 tuima tuonen herra,
itse saarosen is채nt채.
Anna anti lapselleni,
kata p철yt채 poijalleni.
Laita liero lounahaksi,
mato musta murkinaksi.
Ettei mies n채l채ss채 kuole
vailla vierahan varoa.혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻 혻
Kun on vieras viihytelty
ruumis rasvalla ravittu,
p채채st채 poies poikaseni,
p채채st채혻 pois, 채l채 pakota.

Ja sie poikani poloinen,
lapsi Luojan laittamainen.
Jo tulevat kantajasi,
saapuvat salon per채lt채.
Tullessaan soan sotivat,
vainolaisen vierottavat.

Vaan kun sie tuletki maalles,
Saavut kunnaille kotosi.
Kons sie vain minua muistat,
jos vain muistat ja murehit.혻혻혻혻혻혻 혻
Kun sie혻 muistat maammon laulun,
semp on laulun ja tarinan
elon taion saat toeksi,
l채ksyn Luojan t채ytetyksi. 혻

Kerran sun혻 kotija tuovat,
sinne miss채 jo k채vitki.
Yl채sehen taivosehen
Herran Luojasi tupahan...

Siel on aina rauha olla,
siell채 rakkaus asuvi.
Soma on soturin siell채,혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻혻 혻
lyyli lapseni lev채t채,
on vain onni onnen maassa,
turva Luojan k채mmenell채.

Jaska oli nukahtanut auringon alkaessa l채mmitt채채. Saaren ymp채rill채 koski kuohui her채tess채 kuin ennenkin. H채n siristeli silmi채채n kohti kirkasta p채iv채채. Yht채kki채 h채n muisti unensa. Vai oliko se unta?혻 Nopeasti h채n k채채nn채hti kohti kalliota. Ja siin채 ne olivat edelleen, punaiset kalliomaalaukset.

H채n muisti 채kki채 vanhan naisen, h채nen kasvonsa, kilpikoristeisen pukunsa, h채nen laulunsa, ja lupauksensa. Jotenkin h채n ajatteli ja uskoi ett채, " kohta ne tulevat hakemaan."