Vanha kehno kellotteli
Kirjoittanut Oiva Pennanen
Näytti kaikki kaamealta,
tympeältäkin peräti,
tukalasti tuska tuntui,
elokiemurat kovilta,
helpotusta vaivoihini,
edes hiukkasen halusin.
Kohta kiireellä keräsin,
kamppeet kaikki kassihini,
lähdin kutsuihin kovihin,
parempihin pippaloihin.
Ensin kiireellä valutin,
ilolientä pullostani.
Otin pullosta piletin,
matkalleni mahtavalle,
ensi luokassa halusin,
posotella ponnekkaasti.
Reilu meininki minulla,
poijalla niin potrakalla,
aioin viipyä vähäsen,
juhlakseni juopotella.
Ensin pullosta kohotin,
pitkän ryypyn reuhakasti,
kohta kallistin kahesti,
kohottelin kolmannenkin,
pohjaan pulputin putelin,
toisen löysin laukustani.
Silloin sieppasi sipakat,
pirut pienet kelkkahansa,
minut riemuihin vetivät,
äijän täysin tarpeettoman.
Niitä seurasin sovulla,
yhtään vastaan vänkäämättä.
Tulin tummalle talolle,
kivilinnan kartanolle,
portaat korkeat kapusin
oven taakse taapertelin.
Oveen kolkkohon koputin,
tammipuiseen paukuttelin
Oli muitakin talossa,
suuret juhlat parhaillansa,
kaikki kännissä käkenä,
viinan pauloissa pahasti,
räkä poskella jokainen,
humalassa hoiperteli.
Suuret juhlat Helvetissä,
oli parhaillaan menossa,
soivat siellä hurjat biisit.
Piru kurttua veteli,
vihtahousu vingutteli
vanhaa viulua varoen,
pasunaan paha puhalsi,
tuomiotaan toitotteli.
Kiuas kiukusta kihisi,
hehkui liekit loimottavat,
aivan silmäni sokaisi,
ohimoissa järki jyski,
tuntui tuskana kovana,
jossain pääni sokkeloissa.
Vanha kehno kellotteli,
mustan kiukahan kupeella,
hämmenteli sauvallansa
hiilten hehkua kohensi,
puna poskillein kohosi,
hiki kastoi kainaloita.
Sarvet päässänsä pirulla,
pukinsorkka kainalossa,
mua sauvalla sohaisi,
iski leiman leikitellen,
mulle merkin otsaluuhun.
Olin leimattu pirulle,
vihtahousulle varattu.
Piru nauroi riettahasti:
- Oletkin perin sopiva,
kidut viinan kahlehissa.
Saanhan sielusi sinulta
sitten kerran kuoltuasi.
Otahan toki toveri,
kaada malja pohjaan asti.