Kalevalaisen Runokielen Seura

Vekarat vauhdissa

Kirjoittanut Oiva Pennanen

Pikku Jarmon kiukuttelut

Pikku Jarmo kiukutteli,
mieliharmista murisi.
Nytpä Jarmon kiukkupäivä,
päivä äksyilyn ikävän.
Eipä maistu aamupuuro,
aivan kaamea jugurtti,
hedelmätkin inhottavat,
saivat tuomion sopatkin.
Äiti tuota jo kysyvi:
- Mitä tahdot poikaseni,
mitä mielellä mutustat.
Sulle kelpaako paremmin
karamelli taikka purkka.
Kirkastuupi Jarmon silmä,
jopa huuletkin hymysi.
Häipyi kiukku katsehesta,
tuli tunnelma hyväksi.

Henri keksii kaikenlaista

Onpa Henrillä pihalla
vempainta niin kaikenlaista,
onpa kuormaaja komea,
traktorikin vahvanlainen,
peräkärryt ja lapiot,
kaikki vehkeet verrattomat.

Mies on juureva isäntä,
hoitaa hommat vaikeatkin,
leikin varjolla hopusti
peuhatessaaan rientää päivät.
Se on kasvua parasta
tehokkaaksi taituroida,
taitomieheksi tapailla,
käden taidoilta hyväksi,

Silja tietään alkamassa
Silja tutkii uutterasti
suurin silmin, tutkivaisin
katsoo kukkia koreita,
koitteleepi sormellansa.

Mitä mielessä tytöllä,
pienoisella lapsosella?
Sormet tarttuvat väkisin
esineisiin kiellettyihin.

Kaivaa sormin pikkuruisin
mullat ruukusta matolle,
lehdet heittää lentämähän,
kädet heiluu puuhakkaasti.

Olet vasta tien alussa,
taivallusta alkamassa.
Olkoon polkusi sileä,
vailla tuskaa, kärsimystä.

Jalat juoksee vikkelästi

Pienet, pulleat, ihanat
jalat lapsen heiveröiset
ensimatkalla menossa
omaa tietä tutkimahan.
Ensin muutama yritys
askel, kaksi, taipaleella,
joka vasta on alussa
isän, äidin, suojaamana.
Jalat juoksee vikkelästi
nyt jo varmuutta menossa,
taito kasvaa harjoitellen,
oppi oikeaan osuvi.
Liikkuu vielä varmempana
jalka pieni viikon päästä,
eipä kompastu koloihin
takerru ei tappuroihin,
alustan kestävän hakevat
elon teitä matkatessa.

Kestivätpä Sonjan sukset

Talvi tuiversi tuhannet
pienet notkot nietoksiksi,
tuli korkeat kinokset,
lunta riitti kaikkialle.
Sonja suksilla sujutti,
sivakoilla siivitteli,
läpi korkeiden kinosten
lumen päällä luikutteli.
Tuli korkea ylänne,
Sonja kiipes kinkamalle,
yhä kiireelle kapusi
pienen tunturin laelle.
- Alta häipykööt jänikset
sekä mustat menninkäiset,
alas lasketan mäkeä
panen suksen suikkimahan.
Sonja sauvoilla tönäsi
vauhdin vallan hirvittävän,
kiisi tunturin kuvetta
tuulen lailla lennähteli.
Mutta tuprahti lumessa
rinne kaatoi laskijansa,
sinne tuiskahti tupukka,
nauru kuuluu nietoksesta.

Hauskaa riitti kepposesta,
kun ei sattunut pahasti
eikä sukset sirpaleina.

Iidan hienot juoksutossut

Iida purki kiukkuansa,
lenkkareitansa murehti,
kun on puhki kantalappu
sekä päällysteet risana.
Sopivammat täytyy saada
tossut suuremmat tilalle.
Katsoi varvas reiästänsä,
vilkkui kantapää pahasti
Iidan tuolla kirmatessa
kesäkukkien perässä,
kostui varvas kastehesta,
meni hassusti noloksi.
Äiti tuumi tyttärelle,
lapsen mieliksi lupasi:
- Iida saakin juoksutossut,
kengät jalkoihin sopivat,
isovarvas ei vilustu
eikä muitakaan palele.
Nytpä kelpaa kepsutella,
juosta kukkia kedolta,
ajaa pyörää tietä pitkin,
auttaa työssäkin kotona,
hienot tossut juoksuttavat
kengät ketterät menevät.

Siljan suuret tutkimukset

Silmät tutkii tarkkaavasti,
minne mieluiten menisi,
kiipeääkö pöydän päälle
vaiko hyllylle syvälle,
mieli tahtoo korkealle
päälle piirongin peräti.
Onko tuota huomaamatta
seikkailijaa huimapäistä,
kukat karsivi koreat,
lentelevät lehtipinkat,
pienen Siljan sipsuttaissa
touhussa niin tärkeässä,
että tietäsi rajansa
omat, myöskin vanhempansa.

Henri heiluu toimissansa

Henrillä on touhut toiset
pihamaalla leikkiessä,
moto milloin on metässä,
ajokampe kunnotonna,
taikka traktori romuna,
rikki kaikki peltokarhit.
Onko siellä toimessansa
metsätraktorin ajuri,
malttaakohan touhutessa
puita kaadella kovasti.
Täytyypä kilautella,
koneen kuntoa kysellä:
- Haloo, milloin homma valmis,
mikä vastustaa koneessa,
jo on päivä päättymässä,
koneet vieläkin vialla.
Täytyy laittaa uusi kuski,
koneet tunteva kaveri.
Huokaa Henri huoliansa
leikkikännykkä kädessä,
kynsii hiukan korvallista
miettii tarkasti tapauksen,
sitten jatkaa leikkejänsä
kotipirttinsä pihalla.

Harri hellyttää hymyllä

Harri viehkeä vekara,
pieni poika pontevana
tosi touhussa tohisten,
leikeissänsä liikuskellen
kodin lämmössä hyvässä,
tutun pirtin permannolla.
Paloauto kiitää tuolla,
valot vilkkuvat siniset,
kiire on, nyt joutuisasti,
täytyy ehtiä ajoissa,
mutta voihan kauhistusta:
auto törmää laatikoihin,
siitä kellahtaa matolle.
Harri huutaa innoissansa.
Uupumatta puuhaa noissa
leikeissänsä niin monissa,
keksii myöskin kepposia
isän, äidin kiusallakin.
Se on kasvua parasta,
rajat löytää turvalliset.

Täytyy vielä harjoitella,
että oppisi sopivat
tavat, taidot, tottumukset,
elämän menoon sopivat,
huomiselle hahmotella.

Heikin mopo

Mopo kiisi tietä myöten
renkaat kuumana savusi,
pakoputki paukahteli,
likasuojatkin rämisi,
takapyörä mutkitellen
ketju löysänä rutisi.

Valot aivan vinksin vonksin,
vielä vaihteetkin sekaisin.
Heikki-poijan koitellessa
maastorallia rajua.

Oli tiessä suuri kuoppa,
kolo kauhea, katala.
Uppos rattaat liejukkohon,
pyörät monttuhun mojahti.
Heikki lensi linnun lailla,
ojaan suurehen sukelsi.

Kastui Heikin haalaritkin,
meni saappahat risaksi.
Mopo aivan on hajalla,
osat kaikki ympäriinsä.

Heikki huolissaan kovasti,
miten saisi korjattua
Tunturin tuon ennallensa,
kulkuneuvon kunnollisen,
iskän ainoan ajokin.

Heikki taivalsi kotia,
mopon rengas kainalossa.

Täytyy vastata tekonsa,
mietti Heikki huojentuen,
isän ankaran edessä.

Piiska sattui selkäpiihin,
kasvatteli, muistutteli:
pitää miettiä aluksi,
tekojansa tuumaella!

Kutku-Mikko seikkailee

Nukkepoika Kutku-Mikko
pihan nurkassa makasi.
Yksin aivan hyljättynä,
surumielellä murehti.
Haalistunut paita päällä,
housut harmajat hajalla.

Kutku-Mikko pohti tuota,
sitä mielessään murehti:
- Kun ei läsnä ystäviä,
kavereita ei keralla.
Yksin täytyy aina olla,
orpona syrjässä lojua.

Oli ilta toukokuinen,
ilma kaunis ja mukava.
Kutku-Mikko maasta nousi,
nukesta tuli elävä.
Katsoi nappisilmillänsä,
tilannetta tarkasteli.

Kutku-Mikko lähti tielle,
ajokaistalle käveli,
housut hirmu ryppyisenä,
hattu kauhean kurainen.
Ei piitannut pikkuisista,
eteenpäin heti halusi.

Tuli auto tietä pitkin,
kumit kummasti suhisi,
tajunnut ei Mikko-rukka,
mikä sen yli suhanti.
Makaa tiellä Kutku-Mikko,
kuolo kohtasi katala.

Eipä ystävää tavannut,
kohdannut ei kumppania.
Paljon kauniimpi pihalla,
mitä auton pyörän alla.
Kyllä muuttuikin suruksi
nuken pienen riemuretki.