Etsi sivustolta:

Kirjaudu sis채채n

Kalevalan yhdeskuudetta runo

PDFTulostaS채hk철posti

Julkaisemme nyt ensi kerran Elias L철nnrotin Koillismaalta muistiin kirjoittaman, A.Vipusen laulaman runon. Muistitiedon mukaan runonker채채j채 oli onnistuneelta keruumatkaltaan palatessaan tavannut Jaamantiell채 Jokij채rven is채nti채. Siin채 oli nappailtu yksiss채 tuumin ainakin kohtuullisesti rukihista maakeittoa. Runo oli t채ss채 yhteydess채 pudonnut Eliaksen tuohikontista ja j채채nyt n채in pois kaikista Kalevalan t채h채nastisista painoksista. Joku aikalainen oli l철yt채nyt k채sikirjoituksen ja piilottanut sen kelohongan onteen Taivalkosken er채maassa.

Onnellisten sattumien kautta tallenteet pysyiv채t piilossaan aina meid채n p채iviimme saakka. S채ilyminen n채in pitk채채n on sin채ns채 suuri ihme. Kerrotaan muun muassa kuulun taivalkoskelaisen pyyt철miehen Aate H채rm채n savustaneen hongan juurelle tehdyn nuotion avulla onteen piiloutuneen raanakkon채채d채n ulos kolostaan. Kohtuullisen hyvin s채ilynyt k채tk철 paljastui vasta paikallisten tervamiesten repiess채 vanhaa tervaskantoa juuriltaan keitoksiaan varten. Runo oikaisee aikaisemman harhak채sityksen, ett채 esi-is채mme olisivat talvella lykkineet vain lyly채. Lis채ksi runo paljastaa, ett채 heid채n viestiv채lineens채 olivat kehittyneempi채 kuin t채h채n saakka on uskottu.

Taivalkoskella Kalevalan p채iv채n채

28.helmikuuta 1999

julkaisutoimikunta


Lapin kosija

Siell채 vieraili Vipunen,
v채vytteli V채in채m철inen,
asustellen aikojansa
uudessa Uvantolassa,
terhenisess채 talossa,
tuolla niemen tutkaimella.

V채in철채 v채h채n nolotti
olonsa varav채vyn채.
Tytt철 tyhji채 puheli,
k채vi tyyli tympe채ksi
miehi채ns채 mittaillessa.
Akat ilkkui, naiset nauroi:
Ymm채rt채채k철 yhtik채ns채
alla aisojen asuvan,
miesten mielens채 mukaisten,
komiampien kosijain.

V채in철 vanha vain sivusta
kummissansa katselevi,
pitk채n aikaa ihmetteli,
puheitansa punniskeli,
vuoroansa varroskeli.
Tuumiskeli tuskaisena,
k채rttyis채n채 k채yskenteli,
huusi ilmaan suuren huudon,
sanan taivaalle saneli:

Viisi vuotta halli haukkui,
Musti tyhji채 murisi,
tyhj채n kuusen kannokolla,
tyhj채n koivun konkelolla,
taisi hourata horisko
hajuille jo haihtuneille,
lent채neille lintusille,
oraville ollehille.

Sateenkaarta kai tavoitti,
haukkui kuuta taivahalta,
t채ht철si채 tuikkivia,
Otavaista olletikkin,
aurinkoa ainokaista.

Kyll채styi kyl채n pitoihin,
entiseen olotilaansa,
arveli ajattelevi:

Pienet piirini hajotan,
hiukan l채채ni채 levit채n.

Meni kelkkakauppiaalle,
sanoi orhin ostavansa
Visakortin vinkumatta,
ilman vekselivetoa.

Kauppi kahta tarjotteli:
Kiitu on tiell채 terhakkaampi,
kier채j채채ll채 kulkevampi,
Lynksi hangessa parempi,
umpitiell채 uljahampi,
ota niist채 jompikumpi.

Mies kokeili kumpaistakin,
tarpeitansa tutkiskeli,
arveli Lapin latuja,
Lynksiin p채채tyi p채채telm채ns채.
Kertoo jo kotiv채elle
kohta Lappiin l채htev채ns채,
Pohjolahan painuvansa,
em채nt채ist채 etsim채h채n
pikisilmien parihin.

Jos ei l채htisik채채n neito
kyytiin pulkkansa punaisen,
viikon, kaksi viihdytt채isi,
s채ngyll채 supattelisi,
laverilla laakealla,
sammalpatjalla somalla,
porontaljalla pit채isi,
Otson karvapeittehell채.

K채nnyk채st채 katsahtaapi
saamansa salanumeron,
sanoo kohta saapuvansa
kelkallansa kiilt채v채ll채
neidon kuuluhun kotahan,
taaimmalle tunturille.

Kovasti varoitti vaari,
muori varsin muistutteli,
mietti mielen puuttumista,
moneen kertaan moitiskeli,
k채ski katsomaan kyl채lt채,
vilkuilemaan vierilt채ns채.

V채in철 vastata yritti:
aina on akoilla ollut
turmia joka turulla,
surmia joka salolla,
joka suohon sortajia.

V채in채m철, v채kev채 poika,
iski tulta silmist채ns채,
kipen철it채 kiukustansa,
Lynksin tuikkasi tulille
narua nyk채isem채tt채,
rimiiri채 riuhtomatta,
starttia tapailematta.

Liu'utteli, luukutteli,
J채rven j채isill채 selill채,
sek채 kautta kannaksien,
Pohjolan pitk채lle joelle,
Lapin laajan laitamalle.
Taivaan soihdut tiet채 n채ytti,
Pohjant채hti polkujansa,
jalas juoksi, tie eteni,
rannat vinhasti vilisi.
Lynksi lauloi lystikk채채sti,
rotaksi ylen rohisi.

Eip채 ehtinyt et채채lle,
kovin kauaksi kerennyt,
kun suksi sulahan suikki
Angelin alavesill채,
muinaisella Muttuksella.

Arveli, ajattelikin,
siin채 vanha V채in채m철inen,
Kalevan kuuluisa is채nt채:
T채st채 p채채sen m채 ylitse
vallan keng채n kastumatta,
ilman kuita kiert채m채tt채.

Venytteli vaijereita,
hanat avasi ammollensa,
pani turpot tuulemahan,
moottoria m철yr채ytti,
tela vatkas, suksi liirsi,
aallot sorjasti sopotti.

Karahti kivehen kelkka,
eli hauin hartioihin,
saksojen sotaromuihin,
joen sy철veriin sukelti,
alle aaltojen asettui.

V채in철 hylk채s hyisen orhin,
viskautui veden varahan.
Arveli, ajattelikin:
Venonen vesille luotu,
kelkka j채ille kantaville,
taikka hangille hyville.

Lynksi laulunsa lopetti,
kiukkup채isen kiiruhunsa,
mainet철ihin matkaamisen.
Hiljeni kepe채 kelkka,
kovin nuorena nukahti,
ajon p채채lle anhittoman.

Varsin nuori V채in채m철inen
l채hti sormet soutimina
kohti luotoa lumista,
avovirran vieruksella,
kosken py철rteess채 kovassa.
Poikkivirtaan viiletteli,
voimat siin채 jo hupeni,
veri hyytyi hyhm채veess채,
hurme suonissa sakeni.
Kohta kiipesi kivelle
viimeisill채 voimillansa.
Kiitti Ahtia avusta,
채iti채ns채 Aallotarta,
Ukkoa unohtamatta.

Ei oo viel채 seikka selv채,
eess채 on ankia asia:
Kivi kylm채, tuuli tuima,
pakkanen pahenemassa,
tunsi housuissa holotnan,
pahoin parran paatuvaksi.

K채nnyk채n kirous

Kaiveli jo k채nnykk채채ns채
kylmenneill채 koittimilla
h채t채soiton soittaaksensa,
anellaksensa apua.
Onkin virtaa yllin kyllin,
aika paljon patteria,
vaan on serverit sekaisin,
piipitt채v채t pillojansa,
huutelevat herjojansa,
yhteytt채 ei yrit채.

Vaka vanha V채in채m철inen
tunsi jo tuhon tulevan,
ilmaan heitti herjan suuren:
voi sun saappahan tekij채t,
huussipehmon py철ritt채j채t,
H채ll채py철r채n h채mment채j채t,
jopa laitteen laadittekin,
kokositte kelvottoman,
soittimen sananalaisen,
kun ei kest채 keuhkot vett채,
kastuvat kalut sis채lt채.

Viskasi vihapitonsa,
sisuissansa singautti,
kauas lensi kaarellansa
kalahaudan kaltahalle,
syv채 lle sylen usean.
Viel채 huikkasi per채h채n:
Siin채 siiat soittakaatte,
vetehiset veivatkaatte
Vempaimella V채in채m철isen,
k채nnyk채ll채 K채tk채l채isen.
Veess채 on v채ke채 paljon,
ei isommin soittimia.

Itse kohta ihmetteli,
oudoksui olotilaansa,
kurjuuttansa kummasteli
turjan tuulen tuiskehessa,
s채채ss채 s채채lim채tt철m채ss채,
j채채lle matkaa mailim채채rin,
rapiammin rannikolle.

Veti ilmaa keukohinsa,
kuului uudempi ulina,
m철ly kaiketi kamala,
huuti kun veljet Viertolassa,
h채rkien h채t채paossa,
paadella kovin pahalla,
Hornan herran heitt채m채ll채.
Kuuset vaaralla vapisi,
tyville tykyt putosi,
sudet suolla s채ik채hteli,
pes채karhut pillastuivat
V채in철n suuta v채채nt채ess채,
Kalevaisen karjuessa,
ison miehen itkiess채.

Suuttui kai jo sulhasiinsa,
kai v채syi jo viejihins채
Uvantolan ainokainen,
tyt채r niemen terhenisen.
Kyseli kyl채n v채elt채:
mihin on mennyt V채in채m철inen,
kunne kulkenut, ketale?

Telefoonin tempaisevi,
kyseleepi k채nnykk채t채
miehen Lappiin l채htenehen.
Yrittelee yhteytt채.
Kyse kaappiin k채채nnettihin,
vastasi vakio 채채ni:
Sanele t채h채n sanasi,
puhu suusi puhtahaksi
채채nnimerkin kuultuasi.

V채in채m철n pelastuminen

Neito niemen terhenisen
tuntojansa tutkiskeli:
Teink철 v채채rin V채in채m철lle
Lappihin sen laittaessa,
karkottaissa kartanolta?

Kohta nousi jo m채elle,
vaaran vaskisen laelle,
sinne antennit asetti,
tarkennetut taivaanpeilit.
Ne oli tehty tarpeesehen
kotoisilla konsteillansa,
emon entisen avulla,
muorin vanhan muisteloilla,
Halli vainaan haistimista,
Hiitten hirven kuulimista,
villikissan viiksen p채ist채,
ilman Oulun oppineita,
komponentteja Korean.

N채kee V채in철n n채in el채v채n,
asustavan ankeasti,
joen kuivalla kivell채,
Lapin pitkill채 perill채,
pahaisessa pakkasessa,
tuiskussa tihenev채ss채.

Aivan tuota auttaaksensa
kokon kutsuvi komean,
Sepen ilmaan enn채tt채v채n,
pilvet viilt채in vispil철iv채n,
oitis Lappihin osaavan.
Itse l채htee oppahaksi
h채t채hoidon antamahan.

Lenteli, lekuttelevi
pitkin teit채 pilvisi채,
kautta Pohjolan pimi채n.

Kokko, tuo komea lintu
V채in철n l철ytikin kivelt채
v채kev채ll채 vaistollansa
taikka tutkan tarkkuudella.
Kovin on kynnet kylmennein채,
sek채 parta paatuneena,
채채ni suuri s채rkyneen채,
takki j채채h채n j채채tyneen채,
kyp채r채r채inen kallellansa.

V채in철n koppasi korihin,
loihe kohta lent채m채h채n
pois p채in Pohjolan perilt채.
Tuossa tutki saalistansa,
varovasti virvotteli,
sormin herkin hieroskeli.
Vietiin V채in채m철 v채synyt
kuuman saunan lautehille
Turkin tuoksujen sekahan,
Valovuoren vierustalle,
laitaisemmassa Lapissa.
Laittoi piiat pikkaraiset
ylevimm채n yrttikylvyn.

Siin채 suonensa sulivat
sek채 kynnet kylmennehet,
Udutarten uitellessa,
Keijutarten kestitess채
voimakkailla voitimilla,
tahi taikajuomillansa.

Jo tunsi olon hyv채ksi,
virotessaan virkahtaavi:
Kiitos teille kyydist채nne,
antamastanne avusta,
linnulle niin liidelleelle,
allille my철s auttaneelle.

Vaikka suonensa sulivat,
miel on viel채 mustaa t채ynn채,
synke채 syd채nverens채,
p채채ss채 huolien humina,
uusien ja entistenkin.
Kalliin kelkkani kadotin
sy철veriin syvimm채n virran.
Muori mahtaa muistutella,
valitella vaimo vanha,
tuhlariksi tuumaella.

Kioskille kiipe채채vi
Sirkan siivossa kyl채ss채,
Levin laajan laitamalla.
Telekortin toi esihin.
Vaikka kastui k채nnyk채inen,
kortti kesti kastumisen.

Melko nuori V채in채m철inen
sai yhteyden 채mmihins채,
em채nt채h채n ehtoisehen,
Kalevan kuuluhun kyl채h채n,
p채iv채matkojen per채h채n.

Muori vastas V채in철llens채:
Anna ahventen ajella,
haukipoikain hurjastella,
kalahaudoissa kisata,
m철yri채 mutavesi채.
Kelkka uusi ostetahan,
k채teisell채 maksetahan,
vanhoilla kotipioilla,
vaarin vaskimarkkasilla,
tai jo euroilla, ecuilla,
tuskin Ryss채n ruplasilla.

N채in muori sanansa virkki,
toiset tarkasti nimesi:

Voi sua poloinen poika,
v채h채mieli V채in채m철inen.
Ep채ilet emon surevan
kelkkasi katoamista,
kastunutta k채nnykk채채si.
Enempi suren sinua,
sinun kurja kulkujasi.

Arvelepas itkisink철,
jos sun kuulen kuolleheksi,
Hornan virtaan hukkuneeksi,
iilien imett채v채ksi,
nahkiaisten sy철t채v채ksi.
Kohta kai tulet kotia.

Miehen paikkaamme paremman,
entist채 ehe채mm채ksi,
pintahaavat hautelemme,
synke채t syd채nveretkin.

Kuules armahin emoni,
molemmatkin vanhempani,
ei mies matkalta palaja,
kun hepo alta ammutahan.
L채hden Lappihin takaisin.
Naiset ei minulle naura,
ikenill채채n irvistele,
kun tulin pakenemalla.

Vaimo vanha vastusteli:
Miksi Lappihin menisit,
tuol'on mieleinen mini채
terheniemen tutkaimella,
meren meuruisen takana,
miss채 muinoin matkaelit,
takavuodet tallustelit.

Tuttu oisi turvaisampi,
Lapin naista laatuisampi.
Kajavina kaakottavat,
Lapin tiirat tirskuttavat,
pikisilm채t pikkaraiset,
naljasilm채t, nalkuttajat.

V채in철 vastas vaimeasti:
Tavat taisi toiset olla
urohilla entisill채.
Tukasta tupaan vetiv채t,
tappelijan taltuttivat.
V채'in ei tukasta tuoda
t채m채n p채iv채n tytt철si채.
Tuskin reuhdotaan rekihin
hi'uksistansa hyvist채,
kukkeasta kuontalosta.

Ellei ne sovulla suostu,
rekeen itse istahtaisin,
itse autoon asteleisin.
Kotonansa kasvakohon,
merimaissa meltatkohon.
Pirkat viek철h철t veroina,
orjaksensa ottakohot.

T채h채n loppuu laulu pitk채.
S채keist채j채 sammahteli,
v채rssyn laatija lopahti,
ainakin p채iv채ksi, pariksi,
taikka viikon vierim채lle.
Hiukan p채채t채ni parannan,
tuumijainta tuulettelen.