Kalevalaisen Runokielen Seura

Kylähullun Kalevala - Totaalinen toivonpuute

Kirjoittanut Risto Varis

Artikkelin indeksi
Kylähullun Kalevala
Ellosniemen Ellinoora
Totaalinen toivonpuute
Junamatka juovuspäissä
Haudanharmaa haisuvirta
Herääminen helvetistä
Kaikki sivut

Omp´on tullunna tutuksi,
valon virtaa kaihtaa varjo
taivalluksen tantereilla,
touhukkaillakin toreilla.
Valovuon on kiivas kilpa
kanssa varjon virvasoiden
mieliemme maisemissa,
sielujen syvyyksiin asti.

Kuinka laadit ratkaisusi,
mikä valkea tai musta,
sairas, terve, yllä, alla,
oikeako vaiko väärä,
valoisa tahi pimeä
kussakin tapauksessa?
Mitenkä valita niistä?

Onnekas inehmon lapsi,
joka tarpoo taidokkaasti,
rintaansa rakentaa rauhan
ristinpuuhun luottamalla.

Rakkaudessa ken pysyvi
vihan viiman viiltäessä?
Kuka säilyy uskossansa
kuiskutuksissa katalan?
Mikä ompi toivon valtti
toivottomuuden edessä?

Tottahan on rakkaudella
viha vastassaan vaseti.
Kuikitenki, kaikitenki,
kaiken kallella kypärin,
vihavaltin iskee miesi,
joka valtansa himossa
raunioittaa rakkautensa,
elää silmissä monien
pätevänä, taitavana,
oikeana ihmisenä.

Epäusko on monasti
uskoa jo muodikkaampi.
Aivan aito rehvamieli,
herra optio ovela,
koruturkkiboonusrouva,
usein uskon unhoittava
loistavan elämän saakin
ajatuksissaan omissa.

Ompi aina toivonpuute
aivan synkeä toveri,
kunnes kuolon kalsa koura
kanssas kättä kääppäisisi.
Mielesi murentaa murhe,
nykerryt nytyksi kauhun
epätoivon marrasmaille
riivinraasto rinnassasi.
Totaalinen toivonpuute
syövyttää sydämen kurjan,
konsa ontot silmäkuopat
lailla turran tuijottavat
kalsaa turhuuden toria,
hautaa heljän hengen hehkun,
kun ei kiehdo riivattua
autere upean aamun.
USKONPUUTE USVAKOSSA
Umeasti usvan siipi
maahan hiipi, maata väijyi,
konsa harmaana havisi
harso haudan haahtohaavan.
Varisparvi mustankarvas
leuhui kaupungin katolla
loputtoman lohdutonna,
silmittömästi sijiten
jotokseksi jatkuvaksi
niin kuin painajaisunessa.
Murheen raakkui raakkukuoro
sumussa surullisessa,
kunnes kuolon kalsat korpit
roskanokkiaan avasi.
Liikkein raskain raidevaunu
lipui kierrostaan kitisten,
kiersi kiskon kilkatessa
lotakoissa loskaisissa.
Kunis haamuina haroivat
kulkijat kujasten kurjat.
Keinui rantaan raskas laine,
suola-ammeen paatispaine.

Eipä tiira tirskutellut,
pitänyt pitojaan sorsa,
nuhjottivat nuhruisina
joutojalkojaan vetäen,
räpsien räpylöitänsä
seassa sumun sumean.

Kiisi kierreportaikkoa,
kirvoitti kirinsä siinä
äiti Ulla Anttilainen,
huohottava maalaisnainen,
päästäkseen perille juuri
asunnolle Anttilaisen,
konsa tunsi tuskissansa
poikansa kamalan karman.
Siinä istui tuolin päällä
poika Allu Anttilainen,
naukki votkaa voimakkaasti,
asetta kokeili kaikin
pelataksensa pelinsä,
rulettinsa ryssänmiehen
kalvaan kallonsa kadoksi
harmauteen haudan haljun.
Kudos kunnoton repeä,
avautukaa aivolohkot
kudin kuolon kutsuessa,
armeliaan armahduksen
Allulle masentuneelle,
votkan voiman voittamalle.

Kilkahti ovessa kello.
Allu ensiksi epäröi,
ampuako kuolonluodin,
vaikko vierasta vilaista.

Utelias on inehmo
vielä viime hetkillänsä
eläinraukasta eroten,
joka tyytyy kohtaloonsa.
Avasikin Allu vielä
eteisen oven ohuen.
Jopa Ulla Anttilainen
katsoi renttua retuista
niin kuin katsoo lastaan äiti,
hyljeksimää muitten kaikin.
Siinä äiti Anttilainen
jälkikasvuunsa takertui
niin kuin viehko villiviini
rapaseinään rauniolla,
nyyhki, itkeksi vaseti
lengotellen leuoiltansa,
kierrätellen kieleltänsä
sangen sankeat sanaset:

”Arvannetko poikaressu
emon hirmuista häteä?
Sydänsykkyröin ravasin,
polte pohjaton povessa.
Näin manalle sun menevän,
tuonen tummille tuville
tuskissasi tarpomassa
masennuksen massan alla.
Ehkä ehti enkelini
sanat lausumaan osuvat,
konsa kuiski kuolemaksi
apeuden ahdinkosi.
Ei ole sulla Allu-kulta
ennallaan ilo elämän.
Kerro lapsi taakastasi,
muotoile mureesi mulle.”

Niinpä Allu Anttilainen
huojui katseineen sameine
huuhkaellen huurujansa,
höyssytellen hönkiänsä,
kidastansa kiehnätellen
etoja etanoleja,
kävi viimein virkkehille
viskomaan sanajyviä:

”Hik-helkkari jo sanoinkin,
vasta kirjeen postiin pistin.
Tulin tuskin laatikolta
vonkuroin putelillisen.
Päätin päättää päivätyöni,
manalaan mataa makuulle.
Hyvin ehdit äitikulta
vielä peijaisiin ajoissa.”

Sitten Ulla Anttilainen,
uskovainen maalaisnainen,
poikansa käteen takertui,
talutti kuin pientä lasta
istumaan lavitsan päälle,
istahti myös itse sille,
votkapulloa vilaisi,
kalseaa käsiasetta.
Niinpä kantaja saneli,
suihki suustaan lauseet laajat:

”Armas, ainut poikueni,
katson kautta kyynelharson,
koska sieluntuskassasi
haudot syntiä syvintä.
Vältä väärä voima votkan,
aseesi hävitä oitis.
Otollinen ompi aika,
pelastusta päilyy päivä,
konsa luovut synnistäsi,
inhasta tuhosta sielun.
Ällös anna voittaa votkan,
pahalle alistu ällös.
Ahdistuksien lävitse
Valtakuntaan tiesi käypi.
Puolestasi nyt rukoilen,
armahdustansa anelen,
jottei ruokoa muserra,
mik´on särkeytyy sälöiksi,
jottei sammuta sydäntä
palavasta kynttilästä.
Ompi ahnas alkoholi
koko taikinan hapatus,
syöksevi syteen sydämen,
pariloille sieluraiskan.
Sanassa sanottu ompi:
kuolema on synnin palkka.
Siksi auhto Allu-lapsi,
astu portista sisälle,
riennä riemuin ristin tielle,
puolestasi kannetulle.
Pahan vallalta kovetu,
ällös sorru saatanalle.

Olosi kuritus onko
niin kuin karman kaavailema?
Kuikitenkin, kaikitenkin,
Sanassa sanotaan näinki:
”Ällös näänny nuhtelusta,
kurituksesta kovasta,
karaisija konsa taivon
rusikoitsee ruoskin runsain
kurjaa kulkijaa kutakin,
jonka ottavi omaksi.”
                                       
Muista aina Allu-kulta,
pitkämielinen on Herra,
eipä huoli hukkumusta,
parannuksen puhtaan vainen.
Miettisit sitäkin sitten:
jospa itsesi teloisit,
sieluni myös silppuaisit.
Ethän murhaa äitiäsi?”

Siinä Allu Anttilainen
votkan voiman voittamana
uuvutteli uumenia,
ketaroita kervisteli
alla laikukkaan lakanan
tuskin kuunnellen emoa,
väkevätä värssyvuota,
konsa äiti Anttilainen
lauloi virsiä isonsa
lauluin laajoin lankeavin,
väljin värssyin, väikkyväisin
poikansa pelastukseksi,
sairaan Allu Anttilaisen.

Lohdutonna lattialla,
päällä laihan lankkupatjan
siinä Ulla Anttilainen
nuukahteli nukkumatta
umeata syksy-yötä
sumpussa sumean usvan,
konsa Allu Anttilainen
helvetistänsä heräili,
masennuksen, irvan mailta,
haaveen haipuneen majoilta.
Kuikitenki, kaikitenki,
kaiken kallella kypärin,
vielä Allu Anttilainen
nousi keittoon kahvin uuden,
yritti elämää taasen
sopivammin sompuloida.

Usva viimeinkin hajosi,
tihkuksi pisartui siitä,
jopa Allu Anttilainen
rutisti emoaan aivan,
hulskutteli huuliltansa,
leuskutteli leuoiltansa
sangen sankeat sanansa,
lauseensa laveanlaiset:
”Kiitos sulle äitikulta
toisesta elämästäni.
Asia tuli perille.
Polkuni on poljettava,
kujani on kuljettava,
käytävä elämäntieni,
vaikka kunne kulkisikin,
syteen synkkään, vaikko minne.”