Kalevalaisen Runokielen Seura

Kylähullun Kalevala - Herääminen helvetistä

Kirjoittanut Risto Varis

Humalansa huurulasta,
houreittensa hortolasta,
saatanoitten sammiosta,
perkeleen peräpetiltä
haroi Allu murtuneena
autereeseen aamun uuden.

Ruumis vaisusti vapisi,
sormin silmiään sipaisi
nähdäkseen valonkajoa
tuop´on Allu Anttilainen,
konsa pelkäsi peräti
tapahtunutta todeksi;
Lellukan ja muhnikullan
muuttoa tuville tuonen,
kaikonneeksi katsettansa,
näköänsä nääntyneeksi.

Niinpä Allu Anttilainen
huusi kuin hinaaja huono:
”Auttakaa inehmonlapset!!
Silpoutui jo siinto silmän!”
Tuolloin tohtori topakka
aamukierrostaan eteni,
ehätti hinaajan luoksi,
sanellaksensa käkesi:

”Kuulkaas herra Anttilainen:
Pahoillani jo olenkin,
Ssoraan tahdon nyt sanella,
Nykyään ei lääketiede
pysty uusimaan näköä,
metanoli minkä riisti,
aivojen ja katseen myrkky.
Opittava teidän ompi
elämään näkökyvyttä
muiden aistien varassa,
niin kuin lapsen laulavaisen
on opeteltava kävely;
kontattava, kaaduttava,
kunnes alkaa jo tanakka
askeltelu ahkerasti.
Lisäksi sanoa saanen:
oli teillä hengenlähtö
vallan niin kuin nippa-nappa,
milliä lähempänäkin.
Tietenkin halutessanne
psykiatrin pyydän oivan,
taikka pastori Pajulan
keskusteluun teidän kanssa.”

Tuskissansa vuoteellansa
nuokkui Allu Anttilainen
haroen käsillään päätä
mitään siihen vastaamatta.
Peräti paha parahdus
hulski huulilta huleilta,
konsa nyyhke nytkytteli,
vapisutti vartaloa.

Vainen Ulla Anttilainen
povessansa poltteen tunsi,
ahdistuksen aivoissansa
pojastaan polosta vallan.
Kovin kummalla tavalla
joskus siirtyykin ajatus
teitä tuntemattomia
kanssaihmisten välillä.

Niinpä soittaa soilotteli
Allun ehtoisa emonen
lapsenlapsilleen omille,
hoitoloihin, sairaaloihin,
kunnes sai seloksi seikan,
tivaajalleen tiukkui tieto

Niinpä Ulla Anttilainen
hissistä ravasi kiirein
osastolle kolmetoista
pariin partaisten patujen,
rotevien roikaleitten,
tunkkaiselle tunkiolle
niin kuin touhukas kananen
kukkoparven kumpareelle.

Sitten Allu ankeissansa
omalle emolleen kertoi
kaiken kurjuuden kujista,
poluista porottavista,
tuskiensa taipaleesta,
konsa sauvoi saatanalle
heittäytyen helvettiinsä.
Allu houri Lellukasta,
hauraasta sikiöstänsä,
miten mieletön himonsa
heidät suisti surman suuhun .

Siinä Ulla Anttilainen
kuunteli muretta Allun,
pohdetta pojan poloisen,
känsäkouria puristi,
halaukseen äidin otti,
lujasti rutisti oikein.
Jopa Ulla Anttilainen
laatoi lauseille laveille,
virkkehille viisahille,
sanasille sankehille:
”Ovat reitit konkeloiset
kullakin emonpojalla.
Kaiketi lakina karman
tallasit polanteet rotkon,
mutta muista Allu-kulta,
ylös kulkee sieltä polku.

Ihmisen opiksi ompi
katu kalkinkarvainenkin.
Rakasta nyt itseäsi,
katu sellainen valitse,
mis´ei välkkein mainoslyhdyt
kasinoon, kapakkaan kutsu,
mis´ei virtaa viina viekas,
ohraolvi oljentele.
Kokeile katua siellä,
missä kulkee joukko töihin,
missä astuu koululainen,
kirkkoonsa vaeltaa kansa,
missä toiset toisiansa
kunnioittaa, arvostaakin.
Ompi valta ihmisellä
valita kotokatunsa.

Ällös kulta Alluseni
rotkon pohjalla rojota.
Itsesääliin ällös sorru
kurjasta sadosta laisin,
konsa itse kynnit pellon,
siemenet sirotit siihen,
nipun niitit ruumenia,
puit pelkästänsä akanat

Kuikitenki, kaikitenki,
nuorempana ollessasi
hyvin kynnit että kylvit,
jyvät jyhkeät sirotit,
niitit että puitkin viljan
leiväksi ehon elämän.
Tee niin myöskin juuri nytten,
keväin konsa koittaa uusi.
Kynnä peltosi paremmin,
sirottele siemen uusi
kohoamaan korkealle
kasvuksi jyvien uutten.

Siispä ratki railakkaasti
ryhdistäydy, nouse suosta.
Riittää taivaalta valoa
sokeimmallekin sokolle.
Katso sielunsilmilläsi
suuren Herramme valoa.”

Pitkään Ulla Anttilainen
alttoi virsiä isonsa
hyminällä hiljaisella,
päätä poikansa silitti,
konsa Allu Anttilainen
nyyhkytti sekä ryveksi,
sisimmässä sielun mietti
suunnanvaihtoa elämän.

Edetessä ehtoon vainen
oli Allun karvain mielin
viinatilkkaa huudettava,
juoppohulluus konsa iski,
horjutti holea horkka.
Västäräkkinä väpätti
ruma ruumis ruttuinenkin
arpinensa, akneinensa.

Maljalliseen tuohon loppui
viimein Allun viinanjuonti,
enää eipä konsanansa
alkoholeihin kajonnut,
vaikka tunsi tuskaisasti
viinaan villityn himonsa.