Elämänsä etsijä
Kirjoittanut Paavo Turakainen
Hä n oli tummalle sukua,ilman lapsuutta elänyt,
pelkäsi tulevaisuutta,
arasti eteensä katsoi,
alta kulmain kurkisteli
vailla itseluottamusta.
Â
Teki työtä aamut, illat,
päivät tauotta ahersi.
Â
Urheasti näin yritti
pysyä elämän tiellä,
löytää rauhan mielellensä,
sielullensa lääkitystä.
Â
Onnetonna silti kulki
yksinänsä aavikolla,
elämänsä autiudessa.
Kapakassa illoin istui,
tyhjää tuoppia tapaili
hetken lohtua hakien,
unohdusta ongelmiinsa.
Â
Tarjoilija, yhdet vielä!
Nostan tuoppini sinulle,
elämä näköalaton!
Â
Löysi vihdon matkallansa
keitaan turvapaikaksensa.
Luuli onnen kohdanneensa.
Â
Niin hän uskoi ja erehtyi,
kuivui keidas ja lakastui,
kalpeni kipinä toivon.
Â
Jo luuli tuhon tulevan,
peläten pakeni työhön,
turvamuuria rakensi,
tuopin pohjaa tuijotteli.
Â
Päivä iltaa jo läheni,
tummeni elämän taivas,
tunne tyhjyyden syveni.
Olenko elänyt, pohti,
vai olenko vain pelännyt.
Â
Epätoivon syövereissä
syntyi tuskasta elämys:
Vaikken löydä vastausta,
tärkeintä on etsiminen.
Elää on elämän määrä,
tarkoitus ja täyttyminen.
Jos ystävän vielä löydän,
edes yhden ainokaisen,
siitä oisin kiitollinen,
sydän onnesta sulaisi.