Kalevalaisen Runokielen Seura

Elämänsä etsijä

Kirjoittanut Paavo Turakainen

Hä n oli tummalle sukua,
ilman lapsuutta elänyt,
pelkäsi tulevaisuutta,
arasti eteensä katsoi,
alta kulmain kurkisteli
vailla itseluottamusta.
 
Teki työtä aamut, illat,
päivät tauotta ahersi.
 
Urheasti näin yritti
pysyä elämän tiellä,
löytää rauhan mielellensä,
sielullensa lääkitystä.
 
Onnetonna silti kulki
yksinänsä aavikolla,
elämänsä autiudessa.
Kapakassa illoin istui,
tyhjää tuoppia tapaili
hetken lohtua hakien,
unohdusta ongelmiinsa.
 
Tarjoilija, yhdet vielä!
Nostan tuoppini  sinulle,
elämä näköalaton!
 
Löysi vihdon matkallansa
keitaan turvapaikaksensa.
Luuli onnen kohdanneensa.
 
Niin hän uskoi ja erehtyi,
kuivui keidas ja lakastui,
kalpeni kipinä toivon.
 
Jo luuli tuhon tulevan,
peläten pakeni työhön,
turvamuuria rakensi,
tuopin pohjaa tuijotteli.
 
Päivä iltaa jo läheni,
tummeni elämän taivas,
tunne tyhjyyden syveni.
Olenko elänyt, pohti,
vai olenko vain pelännyt.
 
Epätoivon syövereissä
syntyi tuskasta elämys:
Vaikken löydä vastausta,
tärkeintä on etsiminen.
Elää on elämän määrä,
tarkoitus ja täyttyminen.
Jos ystävän vielä löydän,
edes yhden ainokaisen,
siitä oisin kiitollinen,
sydän onnesta sulaisi.