Etsi sivustolta:

Kirjaudu sis채채n

L채hdettihin laulamahan I

PDFTulostaS채hk철posti

L횆HDETTIHIN LAULAMAHAN.
1.

Se on Matti Mainioinen,
suuri laulaja runojen:
Lauloi tuulet tuulemahan,
lauloi kosket kuohumahan.
Lauloi myrskytkin myk채ksi,
rajuilmat rauhoitteli.

Kunnon Matti Mainioinen,
lensi ratsunsa sel채ss채,
myrskytuulen mylviess채,
puhkupuuskien per채ss채.
Ratsun siivet kultaa v채lkkyi,
hopeaa jalat hevosen.

Se on Matti Mainioinen,
saapui pienelle purolle,
pisti jarrut lentimihin,
stopit ratsulle rajulle.
Laskeusi kartanolle,
m철kin pienelle pihalle.

Reipas Keijo Kelpolainen ,
katsoi ihmett채 vapisten,
ratsun suusta tulta sy철ksi,
kaviot kovin kipin철i.
Matti itse lauleskeli,
virren voimakkaan veteli.

Johan tuosta Keijo itse,
sanan virkkoi ja kirosi:

-Johan nyt on pentelett채,
pirun konsteja per채ti.
Eip채 ennen oo n채kynyt,
ei oo ollut kuuluvissa
miss채채n lent채v채채 hevosta,
ratsua noin raisunlaista.

2.

SE ON MATTI MAINIOINEN,
itse sen sanoiksi virkki:

-Ne on aivan toiset miehet,
miehet tuhdit ja tukevat,
joilla aattehet jalommat
lent채채 kauas, korkealle!
Jospa istut ja kokeilet,
kuinka lent채채 ratsu raisu!

Keijo siit채 jo pel채styi,
otti koiran turvaksensa,
hurtan kauhean kopalsi.
Haukahteli hurja hauva,
hampaat valtavat v채l채hti.

Keijo 채kki채 ilostui,
keksi keinon pulmahansa,
konstin hienon ja p채tev채n,
puolusteli puolestansa,
selityksi채 selosti:

- Enp채 tarvitse konia,
hummaa hurjaa, vaarallista,
tuota hirmuista hevosta!
Min채 lampaalla ajelen,
p채ssin laitan lent채m채h채n,
pitkin taivahan lakea,
ilmanteit채 viillettelen,
sorkat suorana sivulla,
p채ssinsarvet ohjaimina.

Se on Matti Mainioinen,
itse tuon sanoiksi virkki:

-Katsele p채k채 komea,
uroslammas suurenlainen,
j채채r채 j채ntev채 j채tikk채,
sulle ratsu kunnollinen!

3.

-JOSPA L횆HDET횆횆N YHESS횆,
pohjan puolta tutkimahan,
Koston rannalle rajusti,
ilmanteit채 joutuisasti.
Laulunvoimalla rajulla,
runokielell채 hyv채ll채.

Se on Keijo Kelpolainen,
itse tuon sanoiksi virkki:

-Seh채n passaakin minulle,
poijalle n채in potrakalle.
Aina valmis oon kylille,
altis suuriin seikkailuihin.

Kohta Keijo Kelpolainen,
meni katraaseen 채kisti,
otti suuren p채ssin kiinni,
j채채r채n vahvimman j채lesti.
Toi sen sitten n채ht채v채ksi,
esiin piilosta talutti.

Oli p채ssi aikamoinen,
aivan mahdoton elukka.
Sorkat sill채 suunnattomat,
sarvenkippurat komeat.
Johan kelpaakin ajella,
ratsulla n채in rallatella.

Kun se astui askelenkin ,
koko kartano jymisi,
nurkat paukkui piukeasti,
kivet suuretkin hajosi.
Sieraimista h철yry nousi,
savu korvista kohosi.

4.

SE ON MATTI MAINIOINEN,
katsoi p채ssi채 kahesti,
tarkasteli, kuullosteli,
viel채 kolmasti koputti.
Johan n채yttikin hyv채lt채,
matkan kulkuun mahtavalta.

Pian Matti Mainioinen,
vahvan veisasi s채velen:
Syntyi siivet suurenlaiset,
h채nn채n paikalle per채sin.
Koko p채ssi kultaa hehkui,
hopeaa sivut helisi.

Reipas Keijo Kelpolainen,
johan matkalle varasi.
Pillivarkut n채ytt채v채sti,
bootsit koivissa kimalsi.
Nahkarotsi hartioilla,
pullo viski채 varana.

Keijo p채ssin selk채채n nousi ,
Matti ratsulle kipusi.
Lauloi laulut kuuluisimmat,
virret kauneimmat viritti.
L채hti ratsut raivoisasti,
kohti taivaita kohosi.

Iski koivista kipin채t,
tulta sy철ksi sieraimista.
Korpi kolkkona kohahti,
j채rvet j채채h채n j채채tyiliv채t.
Miesten menness채 rajujen
ratsujensa selk채piill채.

5.

KOHTA KAIKKI KOLLOTTIVAT,
vaimo, viel채 kaksi lasta.
Miest채 mennytt채 surivat,
perheenp채채t채 kaipailivat.
Siin채 surkeuden sis채ll채,
hyv채stiksi huiskuttivat

Se on Keijo Kelpolainen
itse tuo sanoiksi virkki:

-El채m채 on seikkailua
siit채 lohkaisen osani.
Hyv채 onkin ratsu mulla
aivan autoa parempi..
Lenn채 ratsu tuulen lailla,
viskaa voltteja v채lill채.
Yli rinteitten ja soiden,
kohti tunturin kuvetta.

Mietti Matti Mainioinen,
pian tuon sanoiksi virkki:
- Kuules Keijo Kelpolainen,
joko n채lk채 on sinulla?
Onko n채lk채, taikka kuume,
olo outo vatsan alla.?
Joko einett채 haluat?
Ruokaa hengen helmeheksi.

Jopa Keijo innostuikin ,
maha mourusi kovasti.
Kuola tippui kielen p채채st채,
suu jo paistia himoitsi.
Mutta mist채 paistit saisi,
lihat tuoreet ja veriset?
Taikka metson rintalihat,
hirvenkankut haukattavat.

Kohta Matti Mainioinen,
kovan 채채nens채 korotti.
Tulta iski taivaankansi,
maa jo kauhusta vapisi.
Linnut lakkas laulamasta ,
hein채tupsu heilumasta,
mets채 kankaalla lakosi.

7.

LASKUSIVAT KANKAHALLE,
alenivat reunaan mets채n,
lammenrannalle tulivat,
villin l채htehen l채helle.
Jopa riitti riistaa siin채,
paljon saalista Tapion.

Kohta Matti Mainioinen,
lujan laulun taas luritti.
Hirvet heitti hyppim채st채,
peurat p채채t채 k채채nt채m채st채.
Tippui lennosta varikset,
metsot hyppi maahan asti.

Reipas Keijo Kelpolainen,
nahkat hirvelt채 nyk채isi,
peuran pisti suikaleiksi,
metsot konttihin kokosi.
Olipa nyt onnistanut,
saalis on tosi komea.
Nyt on paljon viemisi채,
Koston kuululle pojalle.

Teki nuotion kaverit,
paistelivat hirvenpaistit.
Paistit muuttuivat mureiksi,
lavat suussa maistuviksi.
Rupes ruualle toverit,
murkinalle maittavalle.

Se on Keijo Kelpolainen,
otti hirven reisipaistit,
kinkun k채mmeneen kopaisi.
Haukkas siit채 miehen lailla,
aivan hurmasta murisi.
Veri tippui leuanp채채st채,
liha hampaassa litisi.

8.

KUN HE SIIN횆 ATRIOIVAT,
vesi lammessa vavahti.
Vesisuihku ilmaan nousi,
p채채lle poikien rojahti.
Mik채 nousee l채htehest채?
Mik채 rannalle tulisi?

Nousi hirvi철 vedest채,
suomuselk채 suikahteli.
Katsannoltansa kamala,
v채li silm채in metrin, toista,
silm채t vihre채n vihaiset.
Kielenp채채ss채 pitk채 pistin ,
myrkkyhampaat leukaluussa.

Kohta Keijo Kelpolainen,
jousen j채nnitti j채m채k채n.
Pani nuolen lent채m채h채n,
ampui hirvi철n kitahan.
Ei se ollut moksiskana,
v채h채채k채채n ei se v채lit채.

Otti Keijo suuren m철ykyn,
kiven miehenp채채n kokoisen.
Kivi sattui sieraimehen,
viiksikarvoja vioitti.
Hiukkasen se puisti p채채t채
vihanvimmoissa murisi.

Se on Keijo Kelpolainen,
itkien sanoiksi virkki:

-Mit채 mahdan tuollaiselle,
otukselle niin isolle?
Kun ei tepsi myrkkynuolet,
ter채snuolet ensink채n채.

Kunnon Matti Mainioinen,
laulun laatuisan l채hetti.
Vesi kiehui l채htehess채,
suotkin kuivaksi kutistui.
Mets채t muuttui taimikoiksi,
kuuset pieniksi madaltui.

9.

JOHAN LAKKASI MOKOMA,
hirmulisko heilumasta.
Kohta pieneksi kutistui,
hyppiv채ksi sammakoksi.
Keijo k채mment채 taputti,
huhueli huoletonna.

Reipas Keijo Kelpolainen,
lammasturkkien teki채.
Heitti turkin olkap채채lle,
kontin selk채h채n solautti.
Istuivat jo selk채piille,
noitten ratsujen rajujen.

Taasen Matti Mainioinen,
laatu loitsunsa lorusi.
Runot lausui aikamoiset,
laulut laakeat latasi.
Pimeniv채t taivaan t채hdet,
ilma kuulakka sumeni.

Nousi ratsut taivahalle,
ylos korkeelle kohosi.
Savuvana pohjoisehen,
Koston suunnalle sukelsi.
M채et kaikui, j채rvet j채채tyi ,
miesten menness채 ylitse.

Se on Kosti Kostolainen,
itse tuon sanoiksi virkki.

-Kai on tullut laulun aika,
runon suuren ja v채kev채n.
T채ytyy saada hoidettua,
syksyn hommelit syp채k채t.
Kohta talvi j채ykist채채pi,
pirttitouhuihin per채ti.

10.

SILLOIN KOSTI KOSTOLAINEN,
kumman kuuli jo jyrin채n.
Koston laineet vaahtop채iset,
l철iv채t rantahan rajusti.
Vesi nousi metrin verran,
pari metri채 per채ti.

Katsoi Kosti taivahalle,
johan selvisi s채velet.
Pilvet tummat tummenivat,
jopa r채isk채hti salama.
Kostin huulet h철pl채ttiv채t,
runon parhaimman rutaisi.

Sitten liit채채 taivahalta,
kaksi ratsua utuista.
Sel채ss채ns채 miehet julmat,
kavereita ennest채ns채.
Nyt vaan muoto on jykev채,
naama parran peitt채m채n채.

Se on Matti Mainioinen,
johan tuumasi tutulle:

- Jospa l채hdet kumppaliksi,
aivan Helsinkiin menemme.
Ratsu laita valmihiksi ,
ev채채t konttihin ujuta.

Se on Kosti Kostolainen,
itse tuon sanoiksi virkki.

-Eip채 ratsua minulla ,
hevosta ei huppanalla.

Sitten ilmeens채 sulavi:

- Onhan Volvo tuo minulla .

11.


-LAULA TUOLLE SIEV횆T SIIVET,
loihdi kullasta per채sin.
Laula voimaa moottorihin,
laula py철rihin pitoa.
Voihan tuolla reissun tehd채,
ilmanteit채 suikahdella.

Se on Kosti Kostolainen,
johan laulunsa luritti.
Runot laati riettahimmat,
pani parhaimmat s채velet.
Lehm채t ammui parsissansa,
vedet Kostossa kohisi.

Eip채 auttanut aherrus,
eip채 iske laulun voima.
Volvon pellit ruoste raiskas,
lasit s채rkyiv채t s채r철ille.
Kosti tuosta jo masentui,
synke채ksi muoto muuttui.

Se on Matti Mainioinen,
itse tuon sanoiksi virkki:

- Eip채 tepsi naistenlaulut,
lasten laulut, muijain naurut.
Jospa joikaisen min채kin,
laulun paljon laatuisamman.

Se on Matti Mainioinen,
taasen laululle rupesi.
Pihakannot ilmaan nousi,
siirsi paikkaansa navetta,
Kosti katsoi kalpeana,
Keijo innosta vapisi.

12.

SEISOI SIIN횆 HIRVISONNI,
mets채n hirvist채 sopivin.
Oli selk채 pitk채nlainen.
sarvet pilvi채 tavoitti.
Lauloi tuolle siivet viel채,
per채simet taivutteli.

Se on Matti Mainioinen,
itse tuon sanoiksi virkki:

-Siin채 onkin ratsu sulle,
jolla pilvihin lehahdat.
Hypp채채 selk채채n hirvetyisen,
p채채lle harmajan hevosen.
Seuraavaksi matkajamme,
mets채seudulle menemme.
Ellin luokse lentelemme,
lohilammelle hyv채lle.
Siell채 taimenet tuhannet,
hopeainen herkkusaalis.

Nousi miehet ratsuillensa,
ilma mustaksi pimeni.
Kostoon nousi kolme saarta,
nelj채 nieme채 lis채채ntyi.
Ratsujen n채in h채ipyess채,
tuonne suunnalle etel채n.

Se on Elli Niemel채inen,
Itse tuon sanoiksi virkki:

-Johan tuntuu vieras k채yv채n,
uunitaimenta tekaisen.
Valmiiksi teen herkkuruuat,
vieraan tullessa tupahan.

13.

LASKEUSI TAAS RATSUT SIIHEN,
lammen laidalle somasti.
Elli itse herkut antoi ,
kaikki itse valmistetut.
Johan noille ruoka maistui,
herkut hetkess채 h채visi.


Se on Kosti Kostolainen,
johan tuon sanoiksi virkki:

-L채hde meid채n matkahamme,
lomamatkalle hyv채lle.
K채yd채채n kierros kaartamassa,
kanssa yst채v채in keralla.


Se on Elli Niemel채inen,
siihen kainosti hymyili:

-Toki matkaanne tulisin,
reissun p채채lle rynnist채isin,
Vaan ei ratsua minulla,
ajokkia mink채채nlaista.

Se on Matti Mainioinen,
itse tuon sanoiksi virkki:

Mene tuonne lammikolle,
lohi suurin s채 tavoita.
Laulan sille kultasiivet,
panen pyrt철h철n hopeat.

Jopas nousi lohta tuolta.
lammenpohjasta syv채st채.
Lampi kuivui kurpakoksi,
aivan pieneksi puroksi.
Lohi itse t채ysin t채ytti,
rajun ratsun vaatimukset.

14.

TAASEN PANTIHIN MENOKSI,
kaikki mentiin linnun lailla.
Oltiin yst채v채t ylimm채t,
kaverukset kaikenlailla.
Mutta minne nyt menemme,
matka onkin aikamoinen.

P채iv채 paistoi kirkkahimmin,
hehkui aurinko sulosti.
Matka taittui keinutellen,
tultiin Tyrn채v채n tasalle.
N채kynyt ei tuntureita
pelkk채 laakea lakeus.

Se on Matti Mainioinen
kavereille jo huhuili:

-Nyt on aika taukohetken,
hetken mieluisan, mukavan.
Oottaa meit채 mullipaisti,
tulinen lihamureke.

Se on Toivo Kylli채inen,
is채nt채 j채ntev채n j채m채kk채.
Ruokki, kaitsi sonnejansa,
mullikarjaansa kohensi.
S채ps채hti kun tummui taivas ,
koko maisema pimeni?

Laski laivue pihalle,
kartanolle karjamiehen.
Ihan yll채tti mokomat,
kummalliset reissumiehet.
Oli nainenkin mukana,
kanssa veljien vakaitten.

15.


SE ON TOIVO KYLLI횆INEN,
kutsui matkaajat tupahan.
Mullin paistit palvattuna,
matkamiehi채 odotti.
Johan maukas pihvi maittoi,
rieska notkea ravitsi.

Se on Keijo Kelpolainen,
itse sen sanoiksi virkki:
Nyt on tullut tauon aika,
aika huoleton mukava.
Toki l채htenet mukahan?
Etel채mm채s lent채m채h채n.

Toivo joukkoa katasti,
silm채ili ja p채채t채 puisti:

- Enh채n matkaanne kerinne,
joua en m채 joutavihin.
Eik채 mulla oo hevosta,
ratsua ei mink채채nlaista.

Se on Matti Mainioinen,
mullikan n채ki pihalla.
Lauloi sille paistit piukat,
sel채n pitk채ksi venytti.
Kasvatteli sorkat suuret,
sarvet jytk채ytti jykev채t.

Lauloi viel채 kultasiivet,
kaikki valmiiksi valitsi:

- Siin채 sulle ratsu uusi,
ratsu uusi ja nopea.
Hetkess채 oot Helsingiss채,
pian Tallinnan takana.

Se on Toivo Kylli채inen,
pani p채채llens채 pukimet.
Hypp채s siit채 mullin luokse,
poutataivaalle sujahti.
Seurue jo seuras tuota,
kaikki toistensa j채less채.

16.

SE ON KAUKO KOKKOLAINEN,
iloluontoinen j채pikk채.
Istui siin채 itseksens채,
ajatuksissaan unelmoi
noista nuorista tyt철ist채,
kauniimmista kassap채ist채.

Tuli muistihin mokomat
menneen vuoden kommellukset,
kaikki suuretkin sekoilut
sattunehet sattumukset.

Kauko raakasti kirosi,
sek채 herrat hallituksen,
agronomikin sopiva
oisi paskan kuskaajaksi.

Kauko kiivastui kiroten,
kivikiekon otti maasta
nakkasi yli navetan,
suulin suuntaan sinkautti.
Se jo lauhdutti v채h채sen
miehen kuuman otsaluuta.

Se on Kauko Kokkolainen,
mietiskelij채 mahoton.
Mietti kerran, kohta toisen,
mietti kerran kolmannenkin.
Pani karjansa lihoiksi,
yhden s채채sti ynnykk채isen.

- Piru, koitti jo vapaus,
lakkas viimein talkoohommat,
kerran kirpasee kovasti
sitten ruoja naurattaapi.
Kokeillaampa nyt v채h채sen,
herrain lailla heilumista!

17.

SILLOIN MUSTUI JA PIMENI,
synke채ksi tienoon peitti
Jyrin채 kova l채heni,
kuuma tuuli posken poltti.
Kauko tuohon jo tokaisi:

-Lahdistako Luoja suuttui?

Ratsut nurmelle t철m채hti,
nauruun ratkes Kaukon naama.
Tutuiksi n채ki tulijat,
kavereiksi entisiksi.
Reppumiehiksi rajuiksi,
pelk채n paskanjauhajiksi,

Halas Elli채 aluksi,
jopa suuta suikautti.
Sitten k채tteli kaverit
tervetulleeks쨈 toivotteli.
Kertoi karjan kohtalosta
tappomeiningin menosta.

Onhan tuossa teurastettu,
paljon paisteja kasassa,
miten saa ne paistetuiksi
ihan kypsiksi per채ti,
maukkahaksi murkinaksi,
vatsant채ytteeksi vasiten.

Se on Matti Mainioinen,
auki kurkkunsa ryk채isi,
sitten loihe lausumahan:

-Kuule Kosti Kostolainen,
jospa lauletaan yhess채?
Kypsennet채채n lehm채npaistit,
savupalviksi hyv채ksi.

18.

NOUSI VELJET LAULAMAHAN,
laulun mahdilla kahella.
Kiehui aallot Reisij채rven
kuivui nurmikot kuloksi,
lihat muuttui sy철t채viksi
paistit suussa jo sulaisi.

Se on Kauko Kokkolainen
leikkas paistista palasen
kehoitteli vierahia:

-Kukin popsikoon pirusti,
pois nuo joutaa m채rkim채st채
etteiv채t mene pilalle.


Se on Keijo Kelpolainen,
johan sen sanoiksi virkki:

Kuules Kauko Kokkolainen
l채hde reissulle hyv채lle,
reppuhun lihat ladomme
rahdataan ne rannikolle.
Viet채채n Lipposen pojalle,
eduskuntahan ev채st채...


Sanoi Kauko Kokkolainen:

-Jopa joutanen johonkin
lehm채nkellon vaikka ostan
jonka kaulaani ripustan.
Annan kellekset ketulle,
turhaan siin채 heilumassa.
Nakkaan kiukaalle kivekset
haittaamasta harrastusta..
Olen karjaton, viraton,
virkaheitto herhil채inen.
Ukko oon ihan mit채t철n,
채ij채 aivan kelpaamaton.
Reppua ei reppanalla
eik채 lent채v채채 hevosta,
ei oo hirve채 ei lohta,
p채ssi채 ei mullikkata!
Aatos vain on lent채v채inen.

19.

- AINOA MIT횆 OMISTAN
lehm채 vanha notkoselk채,
huonojalkainen Herukki,
silm채puoli laiha luuska.
Eip채 tuosta oo takeita
halki ilmain lent채j채ksi.

Se on Matti Mainioinen,
sanat Kostille osoitti:

N채ytt채h채n nyt taitojasi,
anna kunnolla opetus,
kuinka laulaa pohjan poika
sanat suuret ja v채kev채t.

Nousi Kosti seisomahan,
kiipes suurelle kivelle,
lehm채nkallo kainalossa,
sitten noitui ja s채hisi!
Jopa kuului kaunis soitto,
johan helk채hti kitara
Kostin sormen n채pp채ilyst채
koko maailma helisi.

Kauniisti soi vieno soitto
sitten 채kki채 repesi,
Kostin koivet ilmaan viskoi
pahoin r채채k채isi kitara.
Lehm채 l채hti l채채v채st채ns채
meni tyhj채ksi navetta

Lehm채 saapui kartanolle
tissit pullotti pahasti
Elli istui lyps채m채h채n
lypsi maitoa v채h채sen.
Sata saikin saavillista
tuhat kippoa vanutti.

20.

ONPA SIIN횆 RYYPISKELL횆
maito maistuupi makia.
Herkutellaan mielinm채채rin
johan vatsatkin venyv채t.
Ruuan p채채lle nukkumahan
vierivierehen visusti.

Se on Kosti Kostolainen,
taasen sieppasi kitaran.
Lauloi lehm채n lent채v채ksi
tissit siiviksi levitti
h채nn채n muovas ohjaimiksi
sarvet sompaksi sovitti.

Sanoi Kosti Kostolainen:

- Siin채 ratsu on sinulle!
Jopa taittuu pitk채t matkat
naisten luoksekin n채tisti.
Hypp채채 selk채채n Kokkolainen
suunta Pertunmaan perille.

L철ytyi kyll채 viemisi채
oli ruokaa ja ev채st채
kului matka rattoisasti
Kauko kaikkea kalitti.
Killuttimet propleemana
miehen aivoja rasitti.

Saavuttiin jo seutuville
jonkun kaupungin meluisen.
Lepohetki matkalaisten
oli mieless채 jokaisen.
Laskeuduttihin torille
avaralle aukiolle.

21.

SE ON ELLI NIEMEL횆INEN
johan kauppoihin halusi.
Osti paljon vaattehia
turkin p채채llens채 sukaisi
채ij채t osti sy철misi채
Aura-juustoa aluksi
nahkiaista, suklaatia
v채h채n viinaakin varaksi.

Nyt on kaikki ostettuna
pennit pantu on jonoksi
saatu paljon viemisi채,
kaikille makeet pukimet.
Jopa voikin nyt osailla,
Pertunmaalle lenn채hdell채.

Se on Kirsi Kaunokainen,
nainen nuori ja sorea.
Tuli silm채in leimahteli
채채ni tiukkana tykitti,
kun h채n huolti perhett채ns채
채idin roolia veteli

Kirsi kulki ryytimaassa
mietemielell채 vaelsi.
Ruusut nousi askelista,
my철skin tulppaanit kohosi.
Linnut lauloi olkap채ill채
riemu rinnassa ritisi.

Se on Kirsi Kaunokainen
lauloi kaihoisan s채velen,
lauloi niityn kukkasista
virren vienoimman veteli.
P채iv채 paistoi paahtavasti
kes채p채iv채n채 helotti!

22.

JOPA KUULUI KUMMALLISTA혻
kaukaa kantava jyrin채.
Pilvi tumma, musta aivan
kirkkaan auringon pimensi.
Tuulet alkoi liehtomahan,
kohta iski jo salama.
Kotij채rven lainehilla
joutsen valkoinen sukelsi.

N채kyi kohta taivahalla
kumma laivue tulossa.
Siivet suihki kultaisina,
tulivaunut on per채ss채.
Kaarratellen kahtapuolta
lennosta lep채s levoton.

Se on Kirsi Kaunokainen
katsoi aikoa v채h채sen.
Keit채 siin채 saapumassa
mit채 vieraita tulossa?
Mutta sitten hoksasikin
oli kukkaset kumossa
oli ruusut rupsahtanut
tulpaanit ihan tuhottu.


Silloin kasvoi Kirsin kiukku
p채채ss채 ratkesi pahasti.
Noitui hetken saatapeet채
katkerana jo kirosi:

-Johan nyt on peeveli채
ihan turkasen tuhatta,
murskana on kauniit ruusut
minun kasvatit ihanat.

Se on Matti Mainioinen,
sanoi Kirsille:-Katohan!
Yst채vin채 tultiin t채nne
aivan mielell채 hyv채ll채
Kukat nousee laulamalla,
kaikki hoituvi hyv채ksi.

23.

SE ON KIRSI KAUNOKAINEN,
johan kasvonsa s채teili.
Timantteina silm채t loisti
huulet pehme채t hymysi:
- Terve teille tultuanne!
Siit채 k채yk채채 vaan taloksi.

Se on Kirsi Kaunokainen,
kutsui tuttunsa tupahan.
Pisti keitot kiehumahan,
kantoi p철yt채h채n parasta.
Herkuteltiin mielin m채채rin
p철yd채n anteja hyvi채.

L채mmitettiin sauna siin채
oli l철ylytkin kipakat.
Jutut juoksi juohevasti
kyll채 nauratti kovasti.
Eip채 siin채 kainosteltu
kaikki saunassa alasti! .

Hiukan siin채 juhlittihin,
v채kev채채 v채h채n v채riksi.
Humalassa hoilattihin
laulun lempe채t s채velet.
Aamuun sitten torkuttihin
siskovuoteessa somassa.

Aamu koitti aurinkoinen
oli l채ht철 taas edess채.
Suunta kauas ulkomaille,
hiekkarannoille himotti.
Kirsi kertoo, eip채 mulla
ole ratsua, hevosta.

24.

SE ON MATTI MAINIOINEN,
katsoi j채rvelle kahesti.
N채ki kauniin valkolinnun
joutsenkaulaisen joessa.
Lauloi linnun suuremmaksi,
kultalinnuksi kokosi.

Ihastuipa Kirsi siihen
sanoi: -횆kki채 menoksi!
Loma on kai tienattuna
lasten 채itin채 hyv채sti?
Tulen sitten reippainmielin
viikon menty채 takaisin.

Niinp채 l채hti joukko kumma
ratsut raisuna hyp채hti,
tuonne pouta pilven p채채lle
sinitaivaalle suhahti.
Kultasiivin sutjakasti
taivaanrantahan katosi.