Etsi sivustolta:

Kirjaudu sis채채n

Matkalainen

PDFTulostaS채hk철posti

"Matkalainen" on k채채nn철s muinaisenglantilaisesta runosta "The Wanderer". Alkuper채isen runon 115 s채ett채 (joista kukin koostuu kahdesta puoliskosta, puolis채keest채) on k채채nnetty 231 kalevalamittaisella s채keell채. K채채nn철s perustuu verkossa saatavilla oleviin englanninnoksiin ja muuhun materiaaliin, erityisesti혻Peter S. Bakerin,혻Sean Millerin혻ja혻Tim Romanon혻kirjoituksiin.

Usein tuokin yksin채inen
Herran armon l철yt채nevi,
itse Luojan lempeyden,
vaikka h채n, pahoilla mielin,
merisi채 teit채 pitkin
kauan joutuu kulkemahan,
omin kourin soutamahan
j채isi채 merivesi채,
el채m채h채n maanpaossa.
Kohtalo ei niin vain taivu.
Noin nimesi matkalainen,
kauhut mieless채 pit채en,
teurastukset tuimimmatkin,
sukulaisten suuret surmat:

Usein t채ytyi yksin채ni
ennen p채iv채n nousemista
surut ilmoille sanoa.
El채vist채 kellek채n채
tuskin tohtinen puhua,
julki tuoda en v채hint채
sisimm채st채 sielustani.

Tajuelen tarkoillehen
urhon toimeksi jaloksi,
ett채 h채n sanaisen arkun
tarkoin lukkohon panevi,
pit채vi ikuisen vahdin
aarreaittansa ovella,
mit채 sitten miettineekin.
Ei varsin v채synyt sielu
kest채 maailman menoa,
eik채 liika mielen kuohu
ole suureksi avuksi.

Niinp채 mainehen hakijat
k채tkev채t surut i채iset,
pahat kaikki piilottavat
usein rintaansa syv채lle.
Niin on mieleni minunkin
paras panna kahlehisin,
kun olen kovin katala,
murheen murtama monesti,
kotomaalta karkotettu,
sukulaisista erossa.

Kun sen kerran kauan sitten
herrani sijansa l철ysi
pime채ss채 maan povessa,
k채vin, kurja, kulkemahan
talvinen suru sis채ll채
meren aaltojen ylitse;
saleja halasi mieli,
aarteen murtajaa haeksin,
jotta kaukanta tapaisin
taikka l철yt채isin likelt채
sellaisen simasalista,
joka tuntisi v채keni
taikka tahtoisi minua
lohdutella, lohdutonta,
liiton riemuilla sitoa.

Tiet채채 se, ken on kokenut,
jos on n채hnyt, oivaltavi,
kuinka on suru katala
ihmiselle kumppanina,
kun on yst채v채t v채hiss채:
kiinni on paon uralla,
eip채 kultakiertehiss채,
ladullansa j채inen sielu,
eip채 pellon antimissa.

Muistaa sankarit salissa,
muistaa lahjojen jakoa,
kuinka poikana pahaisna
p채채si herransa pitoihin
juhlan riemut oppimahan.
Kaikki on ilo kadonnut.

T채m채n kyll채 ymm채rt채vi,
ken on herransa sanoja,혻
laupiaita lausehia
kauan ollut kuulematta.

Silloin on uni surulle
liittolainen liiatenkin,
kiertyv채t ylitse kurjan,
yksin채isen ymp채rille;
niin h채n mieless채 n채kevi,
ett채 urhoin valtiasta
syleilevi, suutelevi,
laskee polvensa varahan
p채채ns채, kaksi k채mment채ns채,
kuin h채n joskus kauan sitten,
p채ivin채 parempinakin
teki lahjojen jaossa.

Siin채 sitten j채rk채ht채vi
yst채v채t철n mies hereille,
katselevi, k채채ntelevi:
tummat aallot ymp채rill채,
linnut merta kylpem채ss채,
sukimassa sulkiansa;
taivas antavi viti채,
joukossa v채h채n rakeita.
Silloin on suru pahempi,
syvemm채t syd채men haavat,
herran kaipaus kovempi.

Suru kyll채 uudistuvi,
kun h채n muistaa mieless채ns채혻
sukulaisia omia,
ilomielin tervehtivi,
katsovi hyvill채 mielin
noita kelpo kumppaneita.
Uivat tiehens채 samassa.
Siivekk채iden uivat sielut
tuskin tuovat tullessansa
paljon ihmisten puhetta.

Huoli kyll채 uudistuvi
h채nell채, ken sinkoavi
kerta toisensa per채h채n
j채isten aaltojen ylitse
v채synehen aatoksensa.

Siksi ei mit채n채 liene
ajatusta maailmassa,
ettei se minulta mielt채
ylen m채채rin mustuttaisi,
kun tuota ajattelenkin
valtaherrojen eloa,
kuinka 채kki채 katosi
saleistansa miehet suuret,
heimon ylpe채t h채visi.
Niin t채m채 kannikka katova
p채iv채 p채iv채lt채 v채h채sen
sortunevi, kaatunevi.
Siksi mies ei viisastune,
ennen kuin on maailmassa
채ij채n talvia el채nyt.

Viisas ei ole h채t채inen,
eik채 liian kuumap채inen,
eik채 huoleton puhuja,
liian saamaton sodassa,
liian hullu rohkeudessa,
liian s채ikky, liian lieto,
liian ahnas mammonalle
tai k채rk채s uhoamahan
ennen selv채n ottamista.
Paras vartoa soturin
eik채 vannoa valoja,
kunnes tuntevi todella
laatunsa oman syd채men,
tiet채채, minne k채채ntynevi
aie mielens채 lopulta.

Viisas kyll채 ymm채rt채vi,
kuinka on kamala hetki,
kun on kaikki mainen loisto
raunioiksi rauenneena;
niin kuin nyt monilla paikoin
n채ill채 mailla, mantereilla
seisovat palaset sein채n
tuulen tuiverrettavina,
pakkasen pakottamina,
talot lunta puolillansa.

Juhlahuoneet rappeutuvat,
itse p채채llik철t lojuvat
ilo kaikki riistettyn채;
kaikki kaatuneet v채est채,
sein채n viereen sortunehet.
Monet on sota hakenut,혻
vienyt tielle viimeiselle:
yhden kantoi suuri lintu
ylitse syv채n ulapan,
yhden harmaja sutonen
vienyt on majan majoille,
yhden muuan synkk채 miesi
k채tkenyt on maan sis채h채n,
multaluolahan syv채lle.

Asuinmaan t채m채n h채vitti
Luoja kaikkein ihmisien,
kunnes seisoi 채채nt채 vailla,
ilman ihmisten puhetta
entisaikain suuret linnat,
muinaisimmat ty철t jatulin.

Joka mietti viisahasti
laatua t채m채n perustan
sek채 tarkoin pohdiskeli
t채t채 synke채채 eloa
kokeneena, varttuneena,
muisti kyll채 muinoisia
teurastuksia monia,
sanovi sanalla tuolla:

Minne meilt채 ratsu joutui,혻
minne joutui nuorukainen?
Miss채 aartehen jakaja?
Minne pantu juhlapenkit?
Miss채 riemu huonehista?

Voi nyt kirkkahat pikarit!
Voi nyt panssari-urosta!
Voi nyt prinssin kunniata!
Niin se aika meilt채 l채ksi
alla y철llisen pime채n,
kuin ei oisi ollutkana.

Nytp채 tuolla seisonevi
rakkaan joukkion j채less채
sein채 suunnaton, kamala,
k채채rmeen muodoin kirjaeltu.
Pois on vieneet jaarlit kaikki
keih채채t kymmenet tuhannet,
kovin ahnahat asehet,
itse kohtalo ylev채.

Kohta t채채ll채 myrskyt ly철v채t혻
kivihin ja kallioihin,
lunta, j채채t채 lankeavi
pellot kaikki peitt채m채h채n;
ankara on talven 채채ni.
Sitten jo pime채 saapi,
tummenevat 철iset varjot;
siin채 pohjoinen puhuvi,
tuopi rautaiset rakehet
sankareiden p채채n menoksi.

Kaikkihan on vaivalloista
t채ss채 maisessa kodossa;
muuttuvi maa taivon alla,
kaikki m채채r채ns채 mukahan.

T채채ll채 on raha katova,
t채채ll채 yst채v채 katova,
t채채ll채 miesi on katova,
t채채ll채 on suku katova,
muuttuu maailman perustus
tyhjyydeksi aikanansa.

T채ss채 viisahan ajatus,
kun h채n istui mietiskellen.
Hyv채 uskonsa pit채vi;
soturi ei piinastansa
liian aikaisin puhele,
ennen kuin on ty철lle kyps채,
rohkeasti toimimahan.
Hyv채 armoa hakevi,
lohtua Is채n ylisen;
siin채 meille ainut turva.