Iltasatu
Kirjoittanut Juha Jyrkäs
Olinpa mä yhden kerran,
toisen kerran, kauan sitten
kapakassa ryyppäämässä,
kaljoa kilistämässä
kera kahden mun kaverin,
kanssa Antin ja Pekankin.
ÂOltiin juotu aika monta,
kippailtu me kuppejamme.
Sitten mieleni sumeni,
aivot lähti muille maille.
Ja kun viimeinkin heräsin,
kaverit olivat poissa.
ÂUlkoilmahan kävelin,
kapakasta pois kömysin.
Ulkona olikin kylmä,
siksi pikkasen palelin.
Autohoni loikkasinkin,
Toyotaani mä turahdin.
Läksin yössä kulkemahan,
ajoa karauttamahan.
ÂAuto vieri, tie lyheni,
silmät nukkui, jalka polki.
Tömähdyksehen havahduin;
jokin iski autohoni.
Jänönen ojassa potki,
pitkin hampain sätkytteli.
Ja kun saavuin mä lähemmäs,
olikin jänönen hirvi.
ÂNiin mä hirveltä kyselin,
tiedustelin sarvipäältä:
"Ootko Anttii, Pekkaa nähnyt,
kahta mun kaveriani?"
Puhui hirvi, näin pakisi,
sanat lausui sarvipäinen;
"En oo Anttii, Pekkaa nähnyt,
mutta mä sinua autan.
Ota sä mut kuskiksesi,
ajajaksi, turvaksesi!
Sit me käydä voinemmekin,
etsimähän sun kamuja."
ÂPäästin hirven rattihini,
ohjauspyörän mustan taakse.
Hirvi painoi pyyhkimähän,
avoautolla ajeli.
Tuuli hiuksiaan läpätti,
sarviansakin kokeili.
Poltteli tupakkiansa,
höpöheinäänsä heristi.
Ja Metallican kasetti
täysillä soi rammarista.
ÂSanoi hirvi, noin nimesi,
puheensa sanoiksi virkki:
"Kaksi on kaveriani,
naarashirviä soreita
takapenkin istuimilla
vartoomassa, vuottamassa.
Tekevikö siis sun mieli,
mitä mieltä on halusi?"
"Toki!" mä sanoin ja suolsin,
tokaisin lakonisesti.
ÂNiinpä automme pysähtyi,
stoppasi hyrysysymme
parkkipaikalle hyvälle,
suojapaikkahan karuhun.
Heti hommihin kävimme,
kuuman kiiman tuoksinahan.
Naarashirveä hyväilin,
takapuoltansa kokeilin.
Kyrpäni jo niin kovettui,
temmini jo näin vavahtui.
Itseni sisään mä syöksin,
nykivin vedoin turautin.
ÂParittelun päätyttyä,
kiiman kuuman vaivuttua
katosivat naarashirvet
johonkin, en tiedä minne.
Hirven kanssa polttelimme,
höpöheinää maistelimme,
nurmikolla vehreällä,
 alla taivaan suuren, mustan.
Isompi olikin mulla,
suurempi, kovempi keppi.
Siitä hirvi paljon suuttui,
muuttui mustaks', riitaa haastoi.
Minä iskin nyrkilläni,
tempaisin rusikallani.
Hirvi siitä jo asettui,
pyyhki verta huuliltansa.
ÂSitten vihdoinkin tajusin,
avautuivat jo mun silmät,
että hirvipä olikin
jänönen, pupunen pieni.
Eikä kauaa sitten mennyt,
aikoa ei pois hävinnyt,
kunnes vihdoin oivalsinkin
käärmeen mun pakaran alla.
ÂIlmaisi jänis halunsa,
teki tunteet tiettäväksi,
madon suuta suukol’ tuikkas',
kyyhyn suikkas' tunnustuksen.
Käärme ei pitänyt siitä,
mato alkoi huutamahan,
pakeni se paikan päältä,
pitkillä jaloillaan juoksi,
puujaloillaan singahteli,
tavoitteli taivahia.
ÂJänis siitä niin pelästyi,
säikähti ja kauhisteli.
Karkuun juosta se kokeili,
onnistumatta yritti.
Jänöstä otin mä kiinni,
pupun korvihin takerruin,
laitoin nuotion tulille,
ruuaksi jäniksen paistoin.
ÂTupakkaa teki mun mieli,
halusin mä sauhutella,
askiani mä kokeilin,
tyyppäsin ja yllätyinkin;
kaverini sielt' mä löysin,
Antin ja Pekan mä keksin.
Piiloon menneet he olivat
syvän askin syövereihin.
ÂKoska löysin mä kaverit,
keksin parhaat ystäväni,
niinpä baariin suuntasimme,
kapakkahan keikahdimme.
Ja oli se niin kivoa,
niin vitun mukavatakin!
ÂTähän loppuvi tarina,
se satu on sen pituinen.