Pöllö Pökerö
Kirjoittanut Juha Jyrkäs
Pöllö istui oksan päällä,
mutustellen lettujansa,
kuusessa kelottuneessa,
ikikorven syövereissä.
Pökerö oli nimensä,
pöhnäpä olotilansa.
Kiljusammio kupera
tyhjäksi oli jo juotu.
Muisteli se menneit' aikoi,
viime talven pakkassäitä.
ÂOli viime talvi rankka,
pakkanen kovin pureva.
Lumiukko seuranansa,
Pökerö se aikaa vietti.
Oli ukko jäästä tehty,
muovaeltu pakkasesta.
Ukolla oli, kovalla,
papanoita silminänsä,
söjökeppi nokkanansa,
viinaviiru suunsa pieles',
lakki päässä, talvisäässä.
Lumiukko ei puhunut,
haastellutkana sanoja,
edes vaivoja inissyt.
ÂNyt oli kesä ovella,
ulkona oli jo touko.
Jo Pökerö haukotteli,
kohotteli nuppiansa.
Nyt ulos se tahtoi mennä
kevätilmaa haistamahan.
ÂOtti askeleen, käveli,
ojenteli koipiansa,
levitteli siipiänsä,
lähtölaskentaa hokien.
Mut' yhä Pökerö lieni
kovin paljon pohmelossa.
Niinpä askel luiskahteli,
niin putosi pöllö puusta.
Sieni nappasi Pökerön,
oli tatti pehmusteena.
Muuten ois' Pökerö voinut
taittaa siipensä paloiksi.
Onneksi ei siipirikko
Pökeröstä siis nyt tullut.
ÂSienen kiisut houkuttivat,
Pökeröä kutkuttivat.
Maistoi sientä kerran, kaksi,
kolme, neljä kertaa, viiskin.
Valot hohtivat rajusti,
viiltelivä t pintaa sienen.
Kuvia vitunkin viisi
näki pöllö hehkumassa.
ÂTuli käärme viereen pöllön,
sihisti syvästi kieltä.
Pökerö posautti iskun
vasemmalla siivellänsä.
Käärme torjui Pöllön iskun,
kilpisti sen kalkkarolla,
tumppasi sikarin mustan,
pöllön siipihin tupakin.
ÂTanssi kerran siis Pökerö,
jalat laittoi liikkumahan;
menemähän polkkaa painoi,
jenkkaa, humppaakin posotti.   Â
Lisäksi Pökerö lauloi,
isiltä opitun laulun,
emolta opitun virren,
suuren laulun laitimmaisen.
Sillä haavansa paransi,
jäljet tummatkin sikarin.
ÂOli käärme vaikuttunut,
mato paljon heltynytkin
tanssista säkenöivästä,
laulusta parantavasta.
Niinpä käärme otti hännän,
kovaluisen kalkkaronsa,
Pöllön ympäri sen kiersi,
Pökeröä niin piteli.
Lipoi käärme pöllön kieltä,
pöllöä se kovin kutitti.
ÂPöllö sieneltä heräsi,
kankahalta hän kohosi.
Näkykö sumua lieni,
vaiko sittenkin siis totta?
Sienestä Pökerö syöksyi,
tatista jo taivahalle.
ÂPöllö ilmahan kohosi,
sinitaivaalle yleni.
Pökerö oli iloinen,
riemu täytti pöllön aivot.
Niinpä hän siis temput näytti,
lentotaidoillaan häkelsi;
liiti kerran, laati toisen,
kiersi, kaarsi, syöksähteli,
esitteli suihkareita,
lentotemppuja toteutti.Â
ÂMutta pöllö sitten kääntyi,
singahti jo niin etäälle.
Vauhdillaan hän sai osuman,
lensi hirven rintaa päiten.
Hirvi iskusta pysähtyi,
kaatui maahan perseellensä.
Hirvi tästä ei pitänyt,
suuttui, mustaksi jo muuttui,
potki kierrepotkujansa,
sivalteli iskujansa.
Mutta pöllö väisti kaikki,
siirtyi syrjään aina tieltä,
paskat väänsi hirven päähän,
kusta ruikki sarvillensa,
sienen mustat huurut sylki
niskaan hirven, sarvipäisen.
Hirvi siitä jo lamaantui,
kaatui maahan ja nukahti.
ÂPökerö oli iloinen,
lensi riemuiten kotiinsa.Â
Kotona jo vieras ootti,
Lumiukko uksellansa.
Kiivaasti puhui se paljon,
pälpätti ja myös pajatti
Pökerön uroteoista,
pöllön pienen pelleilystä.
Niistä tiesivät jo kaikki,
koko metsä, tunturitkin.
Lumiukko lettui paistoi,
kiljuu keitti, sahtii maistoi.
Itsekin Pökerö juhli
aina aamunkoittoon asti.