Uudenlainen joulu

Kirjoittanut Jorma Heikkilä

Taaspa Ukko Harmaaparta,
vähän ärtyneen oloinen,
istui yksin miettivänä,
mökin pienen puittehissa,
oli mielessä ikävä,
paha mieli Ukkosella.

Oli tuossa seuraellut,
havainnoinut tarkastikin,
miten  joulu
ryöpsähtänyt,
aivan silmille hypännyt,
kera joulukantamusten,
kanssa lahjain paljonlaisten,
kiireelläkin ostettuina,
tuskin oikein mietittyinä,
eikö ihminen tajunnut,
joulun luonnetta mokoma,

Tulee mieleen Ukkoselle,
eläjälle itsekkäälle,
pidot Pohjolan perältä,
Sariolan seutuvilta,
miten laatuisa emäntä,
Kalevalan kaunis vaimo,
itse innostui puhuen,
suurelle pitoväelle.

Tuli Ukkoon rohkeutta,
innoitustakin enemmän,
saisko nuorista apua,
itsevarmoista tukea,
taikka muista vanhemmista,
välttäisi vähävoimaset,
muuttamahan käytäntöä,
juhlan luonnetta pyhäksi,
pyhän tekstin kaltaiseksi,
pojan syntymän oloksi.

Saipa Ukko itseksensä,
illalla ajattomalla,
ajatuksen uudenlaisen,
aivan ainutlaatuisenkin:
yksi lahja joulun toipi,
lahjanen Yli-Jumalan,
vasta sitten loppiaisna,
itämaiden tietäjäiset,
toivat kullat mirhamitkin,
kera tuoksu suitsukkeiden,
lapsoselle annettuina,
vanhempienkin iloksi.

Aattelipa Harmahtava,
pohtien tosi syvästi,
miten muuttaa syntyjuhla,
jouluntulo rauhaisaksi,
jotta säilyy joulun luonne,
oman Luojansa näköisnä,
pyhitettynä Pojalle,
Isän lahjalle 
Pyhälle.

Riittäisikö yksi lahja,
Isän lahjan kaltaisena,
pyhittämään joulujuhlan,
Pyhän Kirjan kaltaiseksi,
jolloin vasta loppiaisna,
saisi lapset lahjasensa,
kuten saipi seimen lapsi,
Itämaiden tietäjiltä?

Ukko jatkoi pohtimista,
hymymiellä mietiskeli,
mitä tuumaa kirkkokansa,
seurakunnan paimenväki,
oisko muutos oikeampi,
Pyhän Kirjasen mukainen,
oisko aikanen sopiva,
muuttaa mainen käytäntökin,
siirtämällä Joulu-ukko,
taakkain alla taapertava,
eläkkeelle ansaitulle,
omain mietteiden parihin,
kuten Ukko Harmahtava,
pohtija omaperäinen.

 

Jouluinen ilouutinen

Kirjoittanut Jorma Heikkilä

Jouluinen ilouutinen

Moni miettii yksiksensä,
ajatuksin itseksensä,
miten on luonto kylmänlaista,
aivan harmajan näköistä,
puheissa on outoisuutta,
sanan säiläkin terävä,
teot loukkaa ihmisyyttä,
arvoamme ainokaista.

Missä loistavi valoa,
mistä löytyisi opasta,
vihan tunteen poistajaksi,
sopuisuuttakin näöksi?

Miettii tuossa Harmaaparta,
vähän vanhahkon oloinen,
elämäänsä tarkastellen,
päiviä elon eletyn,
löytyisikö viisautta,
ymmärrystä ympäriltä,
vastinetta käytökselle,
väen itsekkään tilasta.

Muistui hälle kirjasesta,
Kalevalan kansiosta,
miespä itsekkään oloinen,
Joukahainenpa nimeltä,
kehui hänkin tietämiset,
aattehet omaperäiset,
moitteet antoi itsekkäästi,
tuomionsa vanhukselle.

Miespä vanha Väinämöinen,
vakaa vanha harmahtava,
näytti merkit Joukahalle,
kokemuksen kerryttämät,
tiesi tarpeet pohjimmaiset,
arvot aivan toisenlaiset,
nepä antoi kestävyyttä,
ymmärrystä yltäkyllin,
Joukahaisen saatannaksi,
paikkahan tosi pahahan.

Tuosta Ukko oivaltihe,
tajusi ihan äkisti:
hyvyys voittaa itsekkyyden,
viisaus puheen väkevän,
kun on malttia mukana,
sopuisuutta suun puheessa,
mihin joulu johdattavi,
julistain ilouutista:

Joulu loistaa valkeutta,
kirkasta valon sädettä,
kuten pieni lapsonenkin,
sanomallaan rakkautta,
armon piirtäin silmihimme,
koskettaen tunteitamme.

Tässä meille joulun lahja
pyytämättä annettuna,
sopuisuutta rauhan mieltä,
armoakin ansiotta.

Hyvää joulua Sinulle
täällä kanssakulkijalle,
heijastathan ystävyyttä,
rakkaudenkin sädettä,
kuni lapsi juhlittuna,
joulujuhlan keskiössä.

Joulunodotusta

Kirjoittanut Raija Kukkonen

Tuli talvi tuhrutellen
syksy vaihtui valkeaksi
odotettu talven juhla
toivoteltiin tulleheksi.
 
Joka vuosi yhtä lämmin
juhla juhlista parahin
Kodin juhlan kenpä voittais?
 
Joulukirkko valloittaapi
sanat laulut kertomukset
yhä uutena tulevi
ilmoittaapi suuren juhlan
Vapahtaja syntyi meille
Ilo suuri maailmalle.
 
Kaikki juhlan tunnistavat
salat mielen herkistävät.
Rakkaus on suurin lahja
muuta lahjaa arvokkaampi
ihmiskunnan armolahja.
 
Arkenakin matkallemme
elämälle antais  pohjan
tasapainon rauhallisen
hyvän mielen auttavaisen.
 
Tämän lahjan antaa voisi
sydämellä toisillemme.

Tummat hahmot

Kirjoittanut Jorma Heikkilä

Aukeaapi jouluaamu,
synnynpäivä juhlittava,
väki kulkee kirkkotiellä
perinteistä taivaltansa,
muiden vielä nukkuessa
omaa untaan autuasta.

Hiljaa huokuu Luojan luonto,
taivaankansi kaikkeutta,
pimeyttä ympärillä,
vailla kirkasta valoa.

Näkyy hahmot harmaan tummat,
kulkijakin yksinäisnä,
käypi taival kiirehettä,
joulun mietteet askelissa,
onhan kohteena pyhäkkö,
kotikirkoksi nimetty.

Kohta kaikuu kirkonpuolla,
pyhän huoneen parvekkeelta,
soitto urkuin uumenista,
sävellajein pillistöstä,
tutut värssyt veisattuina,
jouluvirsien osina,
veisuu kaikuu uhkeana,
enkel'äänien tasolla,
väen lauluin kaiuttaissa,
julistuksen juhlavuutta,
sulo lapsen syntymistä,
taivaan lahjan saapumista.

Ällös pelkää joulun lasta,
Luojaa jouluun syntynyttä,
hänpä loistaa valkeutta,
valistavaa viisautta,
muuttain harmaat hahmosetkin,
lapsen lailla loistaviksi.

Kohta kulkee harmaahahmot,
kirkkokansa miettiväisnä,
kohti arjen askareita,
pyhäpäiväin puuhailuja,
kera aattein uudenlaisin,
tuntehin jumal'oloisin.

Valaistuvi päivän nousu,
kirkastuvi päiväseksi,
vaihtuu myöskin harmaahahmot,
kulkijat anivarahin,
väen vierahan valoksi,
loisteeksi kulun ohehen,
heijastaen veljeyttä,
ystävyyttäkin kosolti,
mistä nauttii nuoremmaiset,
vanhimmaisetkin mukana,
Isä Taivaassa asuva,
oman Poikansa keralla.